Avioliitto on vain hienompi ilmaus sille, että adoptoi aikuisen miehen, jota tämän vanhemmat eivät enää huoli.


sunnuntai 19. marraskuuta 2017

Lauantai-illan huumaa

Ukkeli lähti taas reissuun, joten minä läksin käymään Itä-Suomessa. Täällä(kin) on nimittäin juhlantynkää, sillä iskällä ja äiskällä on tänään 45-vuotishääpäivä. Tuohon on meikäläisillä vielä matkaa!


Äiti halusi, että leipoisin jotain, ja koska heillä oli omenoita, äiti keksi, että voisin tehdä keikauskakun eli tarte tatinin. Tuumasta toimeen! En ole tehnyt koskaan aikaisemmin tarte tatinia, ja karamellikastikeen keittely hieman arvelutti. Minulla oli nimittäin sellainen hatara muistikuva, että aiemmat karamellikastikeyritelmäni olivat olleet katastrofeja. Uskoin kuitenkin siihen, että tällä kertaa kastike onnistuisi.

Vaan eihän se mitä onnistunut.

 Kyllä näistä tarte tatin syntyy!
Yritin tehdä kastikkeen kahdesti, mutta rasva ja sokeri erottuivat kummallakin kerralla. Vaikka yritin googlettaa, mitä olin tehnyt väärin, en löytänyt asialle selitystä. Kolmannella yrityksellä rupesin muistelemaan, että ehkä sokerin piti antaa sulaa rauhassa, ja kokeilin tällaista taktiikkaa. Kolmannella kerralla kastikkeesta tulikin sellaista, että sen ilkesi laittaa torttuun, mutta mitään kaunista ja tasaista kastike ei edelleenkään ollut. Osaisiko joku neuvoa, mitä minun olisi pitänyt tehdä toisin? Kastikkeen ei olisi pitänyt löytämieni ohjeiden mukaan olla todellakaan mitään rakettitiedettä, vaan ihan simppeli juttu, enkä voi ymmärtää, miksi kastike ei onnistunut. (Yritin tehdä kastiketta nyt siis sillä lailla, että laitoin sokerin ja voin pannulle ja rupesin kuumentamaan. Sekoittelin koko ajan - ja sitten minulla olikin yhtäkkiä ruskeanharmaa sokerilieju ja sokerista erottunut rasva.)

Juhlistimme 45-vuotishääpäivää syömällä paikallisella huoltoasemalla herkullisen buffetlounaan.



Näillä leveysasteilla ei ole ruokapaikoissa hirveästi valinnanvaraa, sillä ruokapaikkoja on tarjolla näin sunnuntaisin tasan yksi.

Yhden autiotalonkin kävin bongaamassa, mutta en päässyt taloon sisälle.



Jouduimme hieman jännittämään, juuttuisiko auto mutaiseen pihaan kiinni, mutta iskä totesi, että onhan meitä tässä työntäjiä.

Televisiotarjonta oli eilen illalla niin surkeaa, että yritimme keksiä äidin kanssa jos jonkinlaista viihdykettä. Ohjelmassa oli esimerkiksi puujalkavitsien kerrontaa tyyliin:

Mitä hevonen sanoi, kun haisteli sirkkeliä?
- Tulipa turvaton olo.

Lueskelimme myös netistä tärkeitä uutisia.

Tämä olikin tärkeä tieto.


Höpön Löpön -peliäkin tuli pelattua. Peli toimii niin, että toinen on kysyjä ja toinen on vastaaja. Pelissä on siis kysymyksiä ja vastauksia, ja pakasta luetaan aina päällimmäinen kysymys/vastaus. Olin ostanut pelin, sillä kummisedälläni oli ollut lapsuudessani samankaltainen peli, joka oli minusta tosi hauska.


Tämä peli oli kuitenkin vain kehno kopio, eikä meitä naurattanut yhtään. Tuumasinkin, että pelistä pitää tehdä oma versio, ja kysymykset ja vastaukset pitää keksiä uusiksi. Rupesin hommaan saman tien, mutta sitten mielikuvitukseni loppui.

Possea katsoimme sen verran, että näimme ohjelmassa kilpailun, jossa piti saada keksi otsalta suuhun ilman että koskee keksiin käsin. Keksiä sai siis liikuttaa pelkästään naaman liikkeillä. Äidillä oli Domino-keksejä kaapissa, ja pääsimme testaamaan peliä. Ainakin saimme hommasta hyvät naurut. Otin kuviakin tästä hupaisasta ajanvietteestä, mutta jätän ne kuitenkin häveliäisyyssyistä julkaisematta. Loppuilta sujuikin sitten keksinmuruja naamasta kaapien.

Parhaat kaverukset taas yhdessä!



Tuli tutkiskeltua pitkästä aikaa myös äidin 50 vuotta vanhaa keittokirjaa, joka tarjoaa aina yhtä miellyttävän lukuelämyksen.

Onhan sinullakin suurusteensekoittaja?


Entä lyhytaikamittari?



Kuinka monta kertaa sinä tartut veitseen?
Jos dieettiä pukkaa, niin tässä pientä vinkkiä.



Nyt lähden lenkille lasehdittamaan vatsaani. Palaillaan!

keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Marraskuun valot

Ajattelin osallistua pitkästä aikaa Makrotex-kuvahaasteeseen, jonka aiheena on tällä viikolla marraskuu. Haasteeseen voi osallistua muillakin kuin makrokuvilla, ja niitä muita kuvia olisi nyt tyrkyllä, sillä ajattelin lähestyä aihetta "valoa pimeyteen" -teemalla. Olen aina tykännyt pimeästä, sillä pimeässä kaikki on jotenkin niin paljon kauniimpaa ja tunnelmallisempaa. Voisinkin katsella pimeässä hohtavia kaupungin valoja varmasti loputtomiin. Pimeys jättää myös tilaa mielikuvitukselle, toisin kuin kirkas päivänvalo, joka ei jätä yhtään tulkinnan varaa. Joskus pimeys myös lohduttaa, sillä pimeyteen voi kadota.

Kävin pienellä kuvauskierroksella Helsingin keskustassa. Pointsit sille, joka tunnistaa kaikki paikat!







Kaikki meni tälläkin kierroksella tietysti ihan putkeen. Kierroksen saldo: yksi töytäisty auto (miten auto olikin päässyt pysäköimään taakseni ilman että olin huomannut sitä ollenkaan) ja yksi kärähtänyt lohilaatikko, kun olin jättänyt laatikon muhimaan uuniin kahdeksi tunniksi "jälkilämmölle". Hyvin oli muhinut!

Muiden osallistujien marraskuisia kuvia löydät Pienen Linnun blogista.

Tunnelmallista marraskuun jatkoa!

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Tahdon

Aika kuluu hämmästyttävää vauhtia. Tänään tulee kuluneeksi päivälleen kaksikymmentä vuotta siitä, kun tapasimme ukkelin kanssa ensimmäisen kerran. Herään välillä kyselemään, mihin ihmeeseen kaikki nämä vuodet ovat menneet. Toisaalta jos alan miettiä yksittäisiä tapahtumia ja kaikkea sitä, mitä näihin vuosiin on mahtunut, kaksikymmentä vuotta ei tunnukaan enää mahdottoman pitkältä ajalta. Kun katselen kaksikymmentä vuotta sitten minusta ja ukkelista otettuja kuvia, näen kuvissa kaksi nuorta, melkein lasta, jotka etsivät vielä itseään ja suuntaa elämälleen. On suunnaton onni, että näitä vuosia ei ole tarvinnut kulkea yksin, vaan olemme saaneet taivaltaa matkan yhdessä.

Rakkautemme ei syttynyt ensi silmäyksellä, sillä olimme ukkelin kanssa aluksi vain kavereita. Jos totta puhutaan, en voinut kuvitellakaan, että meistä tulisikaan ikinä mitään muuta kuin kavereita. Ukkeli tuntui nimittäin kaikessa suorapuheisuudessaan varsin ärsyttävältä tyypiltä. Hän saattoi töksäytellä milloin mitäkin, ja muistan kerrankin lähteneeni hänen luotaan ovet paukkuen.

Ukkeli laittoi minulle muutaman kerran intialaista ruokaa, mutta en tainnut oikein osata arvostaa hänen elettään. Intialainen ruoka oli minusta vähän outoa, vaikka periaatteessa kyllä ihan hyvää. Ruoassa olleet siemenetkin aiheuttivat pientä hämmennystä. Luulin siemeniä ötököiksi, jotka olivat päätyneet ruokaan vahingossa!

Jollakin ensimmäisistä yhteisistä ulkomaanmatkoistamme.

Pidin vielä tuolloin kaksikymppisenä päiväkirjaa, ja olin kerran niin suivaantunut ukkeliin, että kirjoitin päiväkirjaani 17 asiaa, jotka minua ukkelissa ärsyttivät. Kävin etsimässä tuon vanhan päiväkirjan, ja luin listaa hieman punastellen. Tässä muutama kirjoittamistani asioista:

  • se käyttää varvastossujen kanssa sukkia
  • sillä on talvellakin ikkuna aina auki
  • sillä oli vessanpöntön reunoilla mustia (ja siis todella mustia!) karvoja
  • se tykkää hitaista biiseistä
  • se korjasi mun teekupin pois, ennen kuin olin edes juonut kaikkea

Voi hyvänen aika sentään. 😳 Nämä asiat kertovat varmasti paljon enemmän minusta kuin ukkelista! Näin jälkeenpäin ajateltuna minusta tuntuu, että kaveruussuhteessa on tainnut kuitenkin olla jonkinlainen viritys, kun on pitänyt oikein etsimällä etsiä ärsytyksen aiheita!

Kommunikointi ukkelin kanssa oli hieman vaikeaa, sillä ukkelin englanti oli minusta tosi outoa. Olin tottunut vain amerikan- ja brittienglantiin, joita olin kuullut televisiosta, mutta intianenglanti kuulosti minusta ihan käsittämättömältä mongerrukselta. En ymmärtänyt yhtään mitään, ja jouduinkin koko ajan kysymään, että mitä. (Aika on kuitenkin tehnyt tehtävänsä, sillä puhun nykyään itsekin samanlaista mongerrusenglantia!)

Kolmen, neljän kuukauden kuluttua ukkeli lähti pariksi kuukaudeksi Amerikkaan. Kun ukkeli ei ollut enää ärsyttämässä minua, minulla olikin äkkiä kovin tyhjä olo. Jotakin tuntui puuttuvan. Järkytyksekseni tajusin, että minullahan oli ikävä sitä hemmetin ärsyttävää tyyppiä! Onneksi ukkelilla oli samansuuntaisia ajatuksia. Kun ukkeli palasi Suomeen, emme olleetkaan enää vain kavereita. 😊

Ensimmäinen pidempi eromme tuli jo seuraavana vuonna, kun lähdin suorittamaan maisteriopintoihin liittyvää kieliharjoittelua Espanjaan. Pyysin ennen lähtöäni ukkelia ostamaan minulle nallen, jotta minulla olisi mukanani jonkinlainen "ukkelin korvike". Ukkeli meni kaverinsa ja tämän vaimon kanssa Itäkeskuksen Anttilaan ja melkein osti minulle vaaleanpunaisen pantterin (miehet!). Onneksi ukkelin kaverin vaimo oli kieltänyt ukkelia ostamasta vaaleanpunaista pantteria ja käskenyt sen sijaan ostamaan vähän perinteisemmän nallen. Niin nalleni sitten kotiutui Itäkeskuksen Anttilasta. Nallellakin on ikää jo melkein 18 vuotta!

Onpas nalle ollut joskus pörheä ja siisti!

Yhteiselomme vaikeimmat ajat koettiin heti seurustelumme alkuvaiheessa, kun ukkelille kävi paha onnettomuus. Olin ollut koko viikon todella kiireinen ja stressaantunut, mutta sitten perjantaina (silloinkin oli muuten marraskuu) olin siivonnut ja laittanut ukkelin herkkuruokia. Olin päättänyt hemmotella ukkelia ja antaa hänelle kaiken huomioni. Läksin hakemaan ukkelia töistä kotiin, mutta tuota kotimatkaa ei sitten koskaan tullutkaan. Kodin sijaan ukkeli lähti ambulanssilla sairaalaan, ja minä ajelin ambulanssin perässä epätoivoisena ja epäuskoisena. Koin ensimmäisen kerran elämässäni todella raastavaa huolta ja pelkoa. Tunsin itseni todella avuttomaksi, kun jouduin vain katsomaan toisen kärsimystä, enkä pystynyt auttamaan ukkelia mitenkään. Jos olisin voinut, olisin ottanut kaikki kivut ja tuskan itselleni, jottei ukkelin olisi tarvinnut kärsiä.

Seurasi useamman kuukauden mittainen sairasloma ja pitkä kuntoutuminen. Se oli kyllä todella vaikeaa aikaa. Oli vain yritettävä jaksaa eteenpäin, vaikka paremmasta huomisesta ei ollut takeita. Uskon kuitenkin, että tuollakin kokemuksella oli jokin tarkoitus. Ainakin se kasvatti minua ihmisenä, sillä olin varsinkin nuorempana todella huono pitämään puoliani, ja karttelin konflikteja viimeiseen asti. Löysin itsestäni tapahtuman seurauksena uuden ja vähän pelottavankin puolen: ukkelin puolia pitääkseni voisin tehdä varmasti vaikka murhan.

Ensimmäinen automme oli vaaleanpunainen Toyota Yaris.

Autolla oli nimikin, Candy.


Ostimme auton uutena, ja kun ostaa uuden auton, saa itse valita auton värin. Ukkeli halusi autosta vaaleanpunaisen, eikä minullakaan ollut mitään vaaleanpunaista autoa vastaan. Vaaleanpunaisia autoja näki tuohon aikaan äärimmäisen harvoin, ja automme keräsikin usein ihmettelijöitä ympärilleen. Meillä oli tapana tehdä sellaisia ennalta suunnittelemattomia huviajeluita, että lähdimme vain ajelemaan jonnekin ilman mitään etukäteissuunnitelmaa. Nuo autoajelut olivat minusta ihan parhaita, ja varmasti harrastaisimme niitä vieläkin, jos ukkelilla olisi aikaa sellaisiin.

Menimme naimisiin reilun seitsemän vuoden seurustelun jälkeen, eikä kosintaan liittynyt mitään romanttista. Itse asiassa mitään kosintaa ei edes ollut, vaan muistaakseni minä ehdotin ukkelille, että mentäisiinkö naimisiin, ja ukkeli sanoi, että joo. Meillä oli hyvin pienimuotoiset mutta lämminhenkiset maistraattihäät, joissa olivat läsnä vain ihan lähimmät ihmiset. Koko päivän satoi kaatamalla, ja vasta illalla, kun lähdimme illallisristeilylle, sää kirkastui. Hääpäiväänkin sisältyi monenlaisia tunteita, sillä päivä oli alkanut hyvin surullisesti. Äitini oli saanut aamulla tietää, että hänelle todella läheinen sisar, joka oli kamppaillut vakavan sairauden kourissa pitkään, oli kuollut. Järkytys oli valtaisa, eikä häiden viettäminen samana päivänä tuntunut todellakaan sopivalta. Ehdotinkin äidille, että peruisimme häät, mutta äiti kielsi: elämä jatkuu.

Emme ole menneet Intiassa koskaan virallisesti naimisiin, vaikka yritys olikin kerran kova. On otettu intialaiset hääkuvat ja käyty Tirupatissa hakemassa papin aamen intialaisen ja ulkomaalaisen avioliittoon. Homma kaatui kuitenkin lopulta intialaisen byrokratian rattaisiin. En siis ole ollut morsiamena intialaisissa häissä, mistä olin aikoinani pelkästään tyytyväinen. Minusta olisi ollut äärimmäisen kiusallista olla valtaisan huomion keskipisteenä ja ihmettelyn kohteena. Nyt en panisi huomion keskellä paistattelua yhtään pahakseni, vaan saattaisin jopa nauttia siitä, että saisin olla morsiamena viidensadan tai tuhannen vieraan häissä. Nyt taitaa tosin olla pikkuisen myöhäistä juhlia intialaisia häitä!

Ei omat häät vaan jonkun toisen. (Voi kaamea tuota ilmettä.)

Vietämme nykyään aika paljon aikaa erillämme, sillä ukkeli joutuu matkustamaan töidensä puolesta paljon. Olen sen verran itsellinen ihminen, että erossa oleminen ei tuota suurempia vaikeuksia, mutta huolta se tietysti aiheuttaa, että toinen on toisella puolella maapalloa eikä voi olla itse varmistamassa, että kaikki on hyvin. Minusta onkin tullut melkoinen WhatsApp-stalkkeri, joka käy välillä kurkkimassa, milloin ukkeli on nähty viimeksi WhatsAppissa. Jos ukkelin viimeisimmästä WhatsApp-käynnistä ei ole kovin kauan, kuten ei yleensä olekaan, kaikki on todennäköisesti hyvin.

Kerran kävi niin, että ukkelia ei ollut nähty WhatsAppissa kahdeksaan tuntiin, vaikka Etelä-Amerikassa (jossa ukkeli siis oli) oli päivä. Huolestuin suunnattomasti, ja näin jo silmissäni, kuinka ukkeli oli ryöstetty, mukiloitu ja jätetty jonnekin katuojaan virumaan. Yritin saada ukkelia kiinni WhatsAppilla, sähköpostilla ja soittamalla, mutta mikään ei onnistunut. Piinaavan pitkän ajan kuluttua ukkeli soitti minulle ja kysyi, olinko yrittänyt tavoitella häntä. Ukkelilla oli vain ollut niin kova kiire, että hän ei ollut ehtinyt käymään WhatsAppissa! Joskus toivon, että mitään whatsappeja ei olisi keksittykään.

Tätä postausta oli vähän vaikea kirjoittaa, sillä minun piti pyyhkiä kyyneliä koko ajan. Mutta ehkä joskus on hyväkin pysähtyä miettimään, mitä on elämältä saanut. Aivan liian usein tulee pidettyä ihmisiä ja asioita itsestäänselvyyksinä.

Juhlistimme kahtakymmentä yhteistä vuottamme eilen ravintola Savoyssa.


Ilta kului perinteiseen tyyliin, eli siihen kuului ylensyöntiä, sopivasti viiniä, kännykän räpläystä (ukkeli), salakielellämme eli telugulla puhumista sekä pientä nahistelua (muun muassa Finlaysonin tyynyliinoista). Kotimatkalla totesimme kuitenkin olevamme toisillemme rakkaita. Olen iloinen, että kaksikymmentä vuotta ei ole muuttanut sitä asiaa miksikään.

Kaksikymmentä vuotta sitten kukaan ei ollut kuullutkaan selfieistä!

keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Ajatusten Tonava

Minulle on kertynyt kansioihin sekalaisia kuvia viime viikoilta, ja koska minulla on pakottava tarve julkaista kuvat, täytyy tehdä tällainen sillisalaatti-postaus.

Ensiksi katsahdus taivaalle. Pari viikkoa sitten pääkaupunkiseudulla, tai ainakin Espoossa, saatiin ihmetellä punaista aurinkoa. Ajattelin auringon punaisuuden johtuneen vain pilvistä, mutta seuraavan päivän lehdestä selvisi, että punainen väri olikin johtunut Portugalin metsäpalojen savujen ja Saharan hiekan kulkeutumisesta Suomen ilmakehään. Harmikseni en ehtinyt ottaa kuvaa punaisesta auringosta, mutta aurinko oli yhä sopivan paksuisten pilvien takana, kun pääsin kuvaamaan, ja sain edes jonkinlaisen kuvan auringosta. (Todella punaista aurinkoa voi ihmetellä esimerkiksi täällä.)


Harvoinpa aurinkoa pääsee kuvaamaankaan näin läheltä tavallisella pokkarikameralla ja ilman aurinkosuotimia.

Tasapuolisuuden nimissä piti kuvata myös kuuta.

Kuva on otettu 23.10., jolloin kuu oli vajaan neljän vuorokauden ikäinen.




Haravoimassakin tuli käytyä vanhempieni luona. Siitä on tosin jo useampi viikko, mutta laitan tästäkin tapahtumasta kuvan, koska näin saadaan blogiin myös näppärä päivän asu -kuva.

Pihatonttu haravan varressa.



Kaikki vaatteet ovat äidiltä lainattuja, ja harava on kuvausrekvisiittaa. Harmi kun yli 20 vuotta vanha toppahaalari ei pääse tässä kuvassa oikeuksiinsa. Ehkä tarkastelemme tätä tyylikästä vaatekappaletta ensi kerralla lähempää.

Aika siistiä jälkeä tuli, vaikka itse sanonkin. Puut ovat hassusti melkein samassa linjassa haravoidun pihan kanssa, joten näyttää siltä kuin olisin haravoinut puutkin!

Testasin yhden päivän haravointisession ajan urheilukellollani, kuinka päivän aktiivisuustavoitteet täyttyisivät haravoinnilla. En normaalisti käytä urheilukelloa muulloin kuin liikuntaa harrastaessani, koska minusta olisi ahdistavaa, jos pitäisi olla koko ajan tietoinen omasta aktiivisuudestaan (lue: aktiivisuuden puutteestaan).

Neljän tunnin ja 17 minuutin haravoinnin jälkeen kello räväytti ruutuun melkoiset lukemat: aktiivisuuteni oli ollut 513 % päivittäisestä tavoitteesta! Sissus. Kalorinkulutus- ja askelmäärälukemat näyttivät nekin aika mielenkiintoisilta, sillä olin kuluttanut kellon mukaan 2685 kaloria ja ottanut 25 158 askelta. Mikä parasta: olin kävellyt huomaamattani 18.5 kilometriä! Tämä todistaa taas sen, että aktiivisuusrannekkeiden ja urheilukellojen antamiin lukemiin kannattaa suhtautua erittäin varauksellisesti. Olenkin miettinyt sitä, että jos kerran on tarkoitus mitata askeleita, niin miksi ei ole keksitty sellaista mittaria, jota pidettäisiin nilkassa. Jaloillahan niitä askeleita kai otetaan.

En ollut haravoinut sitten teinivuosien, ja olin yllättynyt siitä, että haravointi oli itse asiassa tosi kivaa. Minulla oli nimittäin ollut sellainen muistikuva, että haravointi on yksi maailman hirveimmistä hommista heti kitkemisen jälkeen. Tosin otin haravoinnin tällä kertaa hyötyliikunnan kannalta, ja liikuntahan maistuu meikäläiselle aina. Totuuden nimessä on myönnettävä sekin, että jos kyseessä olisi oma piha, joka olisi pakko haravoida joka syksy (ja vieläpä useampaan kertaan, kun lehdet eivät putoa puista kerralla), haravoiminen saattaisi olla juuri niin kauheaa kuin muistinkin.



Yksi öttiäinenkin löytyi vielä.



Löysin myös sisäisen remppamieheni. Kuntopyöräni oli alkanut pitää omituista ääntä, ja päätin ottaa selville, mistä ääni johtui. Olin jo kerran vienyt kuntopyörän alakerran varastoon ja meinannut laittaa siitä ilmoituksen Torin annetaan-palstalle, sillä pyörä oli niin vanha, että halusin päästä siitä eroon. Polviongelmani palasivat keväällä kuitenkin niin pahoina, etten pystynyt harrastamaan mitään muuta aerobista liikuntaa kuin kuntopyöräilyä. En pystynyt edes uimaan, kun uimisestahan ne kaikki ongelmat olivat vissiin saaneet alkunsakin. Oli siis haettava pyörä varastosta takaisin ja iloittava siitä, että pystyin polkemaan edes sitä.

En aikonut luopua vanhasta ystävästä vieläkään, vaan päätin vähän tutkia, mitä pyörä oli syönyt.

Roudasin pyörän keskelle olohuonetta, ja sivuläpyskät irti ruuvattuani sain selville, että yksi kohta pyörän sisällä oli ruostunut niin pahasti, että metallin pinta oli hilseillyt liuskoiksi. Irtoliuskat hankasivat pyörää vasten ja aiheuttivat omituisen äänen. Rapsuttelin irtoliuskat pois, ja voilà - pyörä toimi taas äänettömästi! Ai että olin ylpeä itsestäni.

Huvitti ja vähän nolottikin, kun ajattelin, että jos ukkeli olisi tehnyt vastaavanlaisia huoltotoimenpiteitä olohuoneen matolla, asiasta olisi tullut taatusti sanomista: Eikö tuota hommaa voi tehdä missään muualla?! Onko se pyörä pakko tuoda keskelle olohuonetta?! Itse saan kuitenkin näköjään tehdä mitä vain ja missä vain. Tuli vielä vuoleskeltuakin tuossa maton päällä, kun piti kehitellä kiinalaisesta syömäpuikosta työkalu, joka mahtuisi renkaan väliin ja joka ei tarttuisi magneettiin. Ihmettelin, mitä varten meillä ylipäänsä oli kiinalainen syömäpuikko työkalukorissa, mutta hyvä että oli. Nythän sille tuli käyttöä!

Sitten mennäänkin jo jouluisiin tunnelmiin. Olin himoinnut jouluvaloja ikkunoihin monta viikkoa, mutta ukkeli oli kieltänyt minua laittamasta niitä. Oli muka aivan liian aikaista jouluvaloille. Miten niin muka - olihan jo lokakuu! Maltoin mieleni niin kauan, että ukkeli lähti käymään Intiassa. Sitten kaivoin jouluvalot heti esille. Uusia valojakin olisin halunnut ostaa, kun olen kyllästynyt noihin vanhoihin, mutta kaupoista ei löytynyt mitään, mikä olisi miellyttänyt. Sekin LED-valaistu peura, jonka olisin halunnut olohuoneen nurkkaan seisomaan, oli tarkoitettu ainoastaan ulkokäyttöön. Harmillista. Eivätkö ihmiset halua valaistuja peuroja olohuoneisiinsa?

Poron ja karhun kohtaaminen.

Anoppi oli taas motkottanut, miksi minä en ollut mennyt ukkelin mukana Intiaan. Suurin syy on se, etten viitsi lähteä Intiaan asti millekään muutaman päivän pikamatkalle, vaan mieluusti viipyisin siellä ainakin pari viikkoa. Anoppi onkin ehdottanut minulle monesti, enkö voisi tulla Intiaan yksikseni silloin, kun ukkeli on työmatkoillaan. Minusta tuntuisi kuitenkin jotenkin hassulta kyläillä anoppilassa yksinäni, mutta voisihan sitäkin tietysti joskus kokeilla.

Rupesin kertomaan ukkelin Intian-käynnistä siksi, että ukkeli oli saanut Tirupatista mukaansa kuuluisia Tirupatin ladduja, eli pallon muotoisia makeisia. Tirupatissa (tarkemmin sanottuna Tirumalassa) on yksi Intian suosituimmista ja rikkaimmista temppeleistä, ja jokainen Tirumalassa käynyt tuo mukanaan ladduja, koska niitä pidetään jumalan siunaamana ruokana. Tirupatin laddut ovat todella tunnettuja ja suosittuja kautta Intian.

Ukkelilla oli laukussaan kaksi jättikokoista (halkaisijaltaan noin 15 senttiä) laddua, jotka ukkelin oli tarkoitus tuoda Suomeen. Poliisi oli kuitenkin pysäyttänyt ukkelin Hyderabadin lentokentällä ja vaatinut saada nähdä, mitä ukkelilla oli laukussaan. Kun poliisi oli nähnyt laddut, hän oli pyytänyt, voisiko hän saada laddusta pienen palan itselleen. Koska ukkeli on avokätinen ja hyväsydäminen, hän oli antanut poliisille neljäsosan laddusta.

Laddut selvisivät Delhiin asti, mutta Delhin lentokentällä laddut herättivät taas epäilyksiä. Ukkeli joutui jälleen esittelemään turvatarkastuksessa laukkunsa sisällön. Vesi herahti ilmeisesti myös laukkua tarkastaneen miehen kielelle, sillä hänkin kysyi, voisiko saada laddusta "teelusikallisen kokoisen palan" itselleen. Niin jäi taas neljäsosa laddusta matkan varrelle.

Kotiin saapui siis enää puolikas laddu ja iso kasa epämääräisiä muruja. 😀


Olihan se kiva, että laddusta oli riittänyt iloa niin monelle ihmiselle. Jaettu ilo on moninkertainen ilo!

lauantai 28. lokakuuta 2017

Asiallinen oleskelu sallittu

Olin torstaiaamun Hesaria lukiessani varsin hämmästynyt ja ilahtunutkin, sillä lehdessä oli juttu urbaanista löytöretkeilystä. Enpä olisi uskonut, että urbaani löytöretkeily päätyisi joskus Hesarin sivuille! Jutussa kerrottiin Kimmo Parhialasta ja Tanja Palmusesta, jotka etsivät ja kuvaavat autiorakennuksia ja joille autiorakennukset ovat "sydämen asia". Tuntui mukavalta lukea Parhialan ja Palmusen harrastuksesta, sillä autiorakennusten bongailu on minullekin vähän sellainen sydämen asia. Omalla kohdallani on kyllä vähän harmillista, että joudun harrastamaan urbaania löytöretkeilyä yksin - lähipiirini kun ei oikein ymmärrä harrastukseni päälle! Kaverin kanssa olisi paljon mukavampi tutkiskella hylättyjä rakennuksia, sillä autioissa rakennuksissa voi olla yksinään joskus vähän orpo olo.

Hesarista lainattua faktatietoa urbaanista löytöretkeilystä:

Urbaani löytöretkeily
  • Tunnetaan myös nimillä urban exploring, UE, urbanex ja urbex. 
  • Tarkoittaa tyypillisesti hylättyjen tai autioiden rakennusten, kuten tehtaiden ja tunneleiden etsimistä, tutkimista ja valokuvausta. 
  • Kohteisiin meneminen ei aina ole laillista, jos paikka on esimerkiksi julkisrauhan suojaama. 
  • Harrastajat noudattavat usein itse määrittelemiään periaatteita: kysy lupa kiinteistön omistajalta, älä murtaudu, älä riko paikkoja, älä varastele.

Urbaanin löytöretkeilyn kirjoittamattomat säännöt ovat tärkeät, sillä harrastajien tarkoituksena ei ole millään lailla vandalisoida tai vahingoittaa paikkoja, vaan vain katsella ja dokumentoida näkemäänsä. Itse pyrin olemaan edes koskematta mihinkään, jos se vain on mahdollista. Se täytyy kyllä tunnustaa, että minulle ei ole tullut mieleenkään, että kiinteistön omistajalta voisi kysyä luvan paikkojen katseluun! Minulla on omasta mielestäni aika hyvä vainu sen suhteen, onko rakennus hylätty vai ei, mutta saatan toki olla joskus väärässäkin. Joskus taas en malta välittää ilmiselvistä varoitusmerkeistä, ja silloin saattaa käydä vähän ohraisesti. Näin kävi esimerkiksi pari vuotta sitten, kun käyskentelin erään keuhkotautiparantolan pihalla, vaikka parantolan edessä oli autoja, ja asiaton oleskelu oli ihan selvästi kielletty. Jouduin vähän selittelemään vartiointiliikkeen pojille, että mitä siellä oikein touhusin, mutta hyvin siitäkin selvittiin.

Parantola oli sen verran vaikuttava, että laitan siitä nyt muutaman kuvan.





Parantola sijaitsi keskellä mäntymetsää, sillä mäntyjen uskottiin vielä 1930-luvulla erittävän runsaasti otsonia, jota pidettiin tärkeänä keuhkotautipotilaille. Metsän parantavan vaikutuksen takia kaikissa potilashuoneissa oli myös telineet tuoreille männyn- ja koivunoksille, jotka vaihdettiin muutaman päivän välein. Männyn kun uskottiin erittävän terveellisiä ainesosia hengitysilmaan.

Parantolassa oli yksi varsin hämmentävä erikoisuus: avoimet makuuhuoneet, joista puuttui yksi seinä kokonaan. Makuuhuoneet muistuttivatkin jättimäisiä parvekkeita.

Avoimet makuuhuoneet seinän puolelta kuvattuna...

... ja avoimelta puolelta kuvattuna.

Tällaisia avoimia makuutiloja rakennettiin siksi, että keuhkotaudin tärkein hoitokeino 1900-luvun alkupuolella oli potilaiden makuuttaminen ulkoilmassa. Potilaat vain peiteltiin sään mukaan, ja sitten potilaat saivat maata raittiissa ulkoilmassa. Aika karua minusta.

Toissa vuonna kiinnostavin käyntikohteeni oli Patarein vankila, jota ei voi ehkä pitää sillä lailla urbaanina löytöretkikohteena, että vankila toimi museona, eikä se ollut siis sanan varsinaisessa merkityksessa hylätty. Toisaalta vankila oli jäänyt aika lailla siihen tilaan, millaiseksi se oli vankilatoiminnan päätyttyä jäänyt, eikä sitä ollut kunnostettu museoksi millään lailla. Siinä mielessä Patarei oli siis hylätty. Oli aika hyytävää kierrellä jättimäisessä vankilassa yksinään, ja hirttohuoneesta tulikin lähdettyä aika pikaisesti pois.

 
Patarei on nykyään suljettu, eikä sen tulevaisuudesta ole tietoa. Vankilan kunnostus vaatisi 60-120 miljoonaa euroa, joka on aika suuri summa kenelle tahansa sijoittajalle.

Viime vuoden kiinnostavin kohde oli hylätty rautatehtaan asunto Uudessa-Värtsilässä.


Tyhjilleen jääneen asunnon ja sieltä lähteneen perheen kohtalo herätti paljon kysymyksiä, niin minussa kuin teissä lukijoissakin. Yhteisvoimin taisimme tulla siihen tulokseen, että perhe oli joutunut lähtemään asunnosta joko tulipalon tai häädön takia.

Tämän vuoden kiinnostavin urbaani löytöretkikohde on ollut hylätty hotelli Ateenan lähellä.




Tietäisin yhden erittäin kiinnostavan kohteen, jossa voisin vielä tänä vuonna käydä, mutta kyseessä on sen verran kuumottava paikka, etten tiedä, uskallanko mennä sinne. Siellä joutuu nimittäin taas hyvin todennäköisesti tekemisiin vartijoiden kanssa. Mutta ehkä jätän asian hautumaan?

Mikä hylätyissä rakennuksissa sitten kiehtoo? Olen miettinyt asiaa monesti, mutten ole keksinyt mitään yhtä selkeää vastausta. Joitakuita ehkä viehättää hylättyjen paikkojen rujo kauneus, sillä rapistunut voi olla omalla tavallaan joskus hyvin kaunista. Hylätyt rakennukset tarjoavat myös mahdollisuuden käyttää mielikuvitustaan, palata takaisin menneisiin loiston päiviin ja aistia elämän henkäys, joka rakennuksessa on ehkä vielä jäljellä. Rauniopornoksikin urbaania löytöretkeilyä voi kutsua. Omalla kohdallani kyse on ehkä lähinnä siitä, että urbaani löytöretkeily on jännittävää. Koskaan ei voi tietää, mitä autiosta rakennuksesta löytää.