Jos mies sanoo tekevänsä jotain, hän kyllä tekee sen. On ihan turha muistutella asiasta puolen vuoden välein.


lauantai 27. tammikuuta 2024

Sokea kana löytää riisinjyvän

Suomalaisissa kaupoissa on minusta ihana käydä, kun täällä on kaikki niin tuoretta, ja kaikkea on yleensä saatavilla. Olenkin aina Intiasta palattuani hetken aikaa ihan täpinöissäni, kun varsinkin vihannekset ja hedelmät näyttävät suomalaisissa kaupoissa niin täydellisiltä verrattuna intialaisiin kauppoihin. Toki hintakin on Suomessa moninkertainen, mutta minkäs teet. 

Täydellisiä punaposkisia tomaatteja! 

Ihmettelin eilen Prismassa valkoisia mansikoita. Olivatko mansikat raakoja, vai onko tämä jokin albiinolajike? 

Asiaa googleteltuani selvisi, että valkoinen mansikka on Japanissa kehitetty uusi lajike. Tokihan ihmiskunta tarvitsee valkoisia mansikoita. Kuka nyt jaksaisi katsella aina niitä punaisia. 

Ostin pastaa, jota en ollut aiemmin ostanut, ja sain kaupanpäälliseksi pahan mielen. Rupesin tutkiskelemaan pastapakkausta kotona lähemmin, sillä pakkaus näytti epäilyttävän pieneltä ja kevyeltä ollakseen puolen kilon painoinen. Punnitus osoitti epäilyni oikeaksi. 

Mitä huijausta!

Rupesi ärsyttämään niin paljon tuommoinen ihmisten kusetus, että pitää ehkä valittaa asiasta jollekin. Ukkelille jo valitinkin. 😆

Valittamisesta tuli mieleeni, että pari viikkoa sitten tulivat auraamaan lumia tuohon makuuhuoneen ikkunan alle puoli kolmelta yöllä, ja aurailua jatkui puolisen tuntia. Ei siinä mitään: ymmärrän kyllä, että silloin kun lunta tulee, sitä saatetaan joutua auraamaan outoinakin aikoina. Nyt ei ollut kuitenkaan tullut lunta moneen päivään, vaan oli päinvastoin ollut suojasää, ja lumet olivat lähteneet sulamaan. Homman nimi olikin tien vieressä olevien parkkipaikkojen tyhjentäminen lumesta, ja se piti ilmeisesti tehdä keskellä yötä. 

Heti kun olin saanut aamulla silmät auki, vääntäydyin närkästyneenä tietokoneelle kirjoittamaan kaupungille valitusta. Kuinka joku kehtaa tulla pörräämään auransa kanssa keskellä yötä ja häiritsemään minun yöuniani?

Kaupunkiympäristön asiakaspalvelu vastasi heti samana aamupäivänä ystävällisen asiallisesti viestillä, joka vaikutti standardilitanialta, joka lähetetään varmaankin kaikille aurauksesta valittajille. 

 

Tämän jälkeen tietenkin hävetti, että tuli valitettua mokomasta asiasta. 😆 Varmaan tuo pastajuttukin kosahtaa jollakin tavalla omaan nilkkaan, jos valitan puuttuneista 120 grammasta.

Takaisin ruoka-asioihin. 

Koska rakastan kaikenlaisia listoja, minulla on koneella valmiina peruskauppalista, jossa on listattu kaikki meillä useimmin ostettavat tuotteet. Ennen isompaa kauppareissua kaivan listan esiin ja käyn pikaisesti läpi, mitä kaupasta tarvitsee ostaa. Julkaisenpa listan tässä kokonaisuudessaan, vaikka tämäkin herättää taas tiettyjä tunteita. 🙈

En tiedä, miksi kuvakaappaus tekee tekstistä hieman epätarkan. Sori siitä.

Lista helpottaa elämää ihan älyttömästi, kun ei tarvitse ennen jokaista kauppareissua miettiä, mitä sieltä kaupasta tarvitseekaan yleensä ostaa. Liiallista ajattelua on hyvä välttää. 😆

Jokin aika sitten tein uuden vanhan löydön intialaisia elintarvikkeita myyvien kauppojen saralla. Se kun on niin, että jos haluaa intialaisia vihanneksia, niitä ei valitettavasti Prismasta tai muista suomalaisista kaupoista saa, vaan on mentävä asioimaan toisenlaiseen markettiin. 

Tapasin käydä Kairali Foods -kaupassa Leppävaarassa joskus kauan sitten, mutta sitten kaupan taso laski, ja lopetin siellä käymisen. Taannoin kuulin, että kauppa oli muuttanut uusiin tiloihin, joten oli mentävä ensi tilassa katsastamaan kaupan valikoima. Se olikin aivan erinomainen! 

Erityisesti ilahdutti se, että kylmässä säilytettäville vihanneksille on erillinen kylmähuone, mikä on loistava juttu. Yleensä intialaisten markettien kylmätilat ovat nimittäin tosi pienet – yleensä vain jokin kylmähylly – ja jos siihen hyllyn eteen osuu useampi asiakas pyllistelemään samaan aikaan, tulee aika tukalat paikat. 

Kairalin vihanneskylmiötä.

Vihannesten kilohinnat on merkitty kylmiön ulkopuolelle, ja kuten näkyy, hinnat ovat varsin korkeat.

Suurin osa vihanneksista näyttää tulevan Intiasta (jokunen myös Espanjasta tai Marokosta), joten kyllähän vihannesten hinnan sinänsä ymmärtää.

Kaupasta saa myös tuoretta idli- ja dosa-taikinaa, mikä ilahduttaa sekin kovasti.

Idli- ja dosataikinaa.

Intialaisia makeisiakin on tarjolla silloin tällöin.

Kauppa on kohtalaisen suuri, joten hyllytilaa kuivatuotteille on metreittäin, ja kuivatuotteita – mausteita, linssejä, jauhoja, makeisia, keksejä, korppuja, nuudeleita, riisiä, suolapaloja jne. – on monelta eri valmistajalta. 

Tosin jos etsii jotain tiettyä, voi joutua tekemään hieman kärsivällisyyttä vaativaa salapoliisityötä, kun tavaraa on niin paljon. Mutta Kairalissa saa katsella ihan rauhassa vaikka kuinka pitkään, joten suositukset kaupalle senkin puolesta! Ruokatuotteiden lisäksi kaupasta saa astioita, ruoanvalmistusvälineitä, pooja-tuotteita, hiustenhoitotuotteita ja paljon muuta. 

Tämähän alkaa kuulostaa ihan mainokselta, ja sitä se oikeastaan onkin. Mutta olen vain niin iloinen, että meillä on Espoossa näin loistava kauppa.

Hiusvärejä ja hiustenhoitotuotteia.

Tällä kertaa ostin tämänlaisen satsin: 

Ostokseni kustansivat 48,51 euroa, mikä on minusta aika paljon, mutta toisaalta nuo vihannekset riittävät meille kahdeksi viikoksi. On ihanaa, kun jääkaappi on täynnä intialaisia vihanneksia, eikä tarvitse joka päivä miettiä, mitä söisimme ja mitä hakisi kaupasta.

Meiltä hajosi pari viikkoa sitten riisinkeitin, kun tiputin sen lattialle. Ukkeli sanoi, että hän voi korjata keittimen, mutta en jäänyt odottelemaan sitä, koska se on sama kuin jos odottelisi Jeesuksen toista tulemista. Tilasin (tai siis ukkeli tilasi, koska hän tuntee kodinkoneiden ominaisuudet omasta mielestään paremmin kuin minä) uuden keittimen, mutta keittimen saapumista odotellessa piti keittää riisi painekeittimellä. Onneksi olin opetellut juuri viime Intian-reissulla anopin tavan keittää riisiä (sekä linssejä) teräskulhossa, joka laitetaan painekeittimen sisään. Riisistä tulee tällä tavalla tosi pehmeää, eikä keitinkään likaannu. Win-win! 

Kaikki uudet kokeilut painekeittimen kanssa ovat kuitenkin aina vähän kuumottava juttu, koska... no, se paine. 

Siellä se riisi muhii.

Uusi riisinkeitin saapui viime perjantaina fanfaarien kera, ja olin ihan täpinöissäni: nyt loppui se painekeittimen kanssa säätäminen! 

Mutta voi perkele: keitin olikin minikokoinen keitin, josta riittää riisiä ehkä yhdelle ihmiselle! (Nyt puhutaan siis intialaistyylisestä riisin syömisestä – riisiä mätetään lautaselle kunnon keko, ja sen jälkeen vielä santsataan – eikä mistään suomalaisesta tavasta, että lautasella on jokin onneton nokare.) Mutta itsepä olin katsonut vanhasta keittimestä, että se oli muka saman kokoinen kuin tämä nyt tilattu, eli vika oli ihan oma. 

Keitin lähti palautukseen, ja tilasimme uuden, kaksi kertaa isomman keittimen. Nyt on uusi keitinkin saapunut talouteen, eli valtakunnassa on taas kaikki hyvin.

Loppuun vielä yleisön (eli Stanstan 😘) pyynnöstä Pikkunallen eli tuttavallisemmin Pikkiksen paita, jonka neuloin viime viikolla. 

Pikkiksen lempiväri on vaaleanpunainen, joten paidastakin piti luonnollisesti tehdä pinkki. 🤭 Paidan valmistuttua tiedustelin ukkelilta varovasti, pitääkö isommalle nallellekin neuloa paita, kun pikkukaverikin sai uuden paidan. Vastaus oli yllättävä: ei tarvitse. Isommalla nallella kun on kuulemma jo liiankin monta paitaa. 😆

Kivaa viikonloppua, lukijat! Pysykäähän kaidalla polulla, älkääkä liukastelko!

lauantai 20. tammikuuta 2024

Taas sai hävetä

Minulla on varmaankin jotenkin erityisen kehittynyt häpeän tunto, kun häpeä aiheuttaa minulle niin voimakkaita, usein melkeinpä sietämättömiä, tuntemuksia. Tällä viikolla kävi seuraavaa. 

Menin käymään ensimmäistä kertaa elämässäni naprapaatilla, koska selkäni oli taas hieman juntturassa. Olisin mennyt mieluummin tutulle kiropraktikolle, jolla kävin pari vuotta sitten saman vaivan takia takia ja joka saikin selkäni silloin kuntoon. Ukkeli kuitenkin kielsi minua menemästä kiropraktikolle, koska joku kiropraktikko oli saanut hänen kaverinsa selän entistä pahempaan jamaan ja ukkeli pelkäsi, että minulle kävisi samoin.

Alkuhaastattelun jälkeen naprapaatti käski minua ottamaan paidan pois. Kakistelin ja etsin mielessäni pakoreittejä, sillä en ollut tajunnut, että naprapaatin vastaanotolla pitäisi ottaa paita pois. Olin vetänyt päälleni vanhat ja virttyneet rintaliivit, jotka näyttävät ihan kamalilta mutta jotka ovat tosi mukavat päällä. Nytkö minun pitäisi ruveta esittelemään niitä tässä? Minulle on arkioloissa ihan sama, millaiset alusvaatteet minulla on päällä, koska harvemmin alusvaatteita joutuu esittelemään kenellekään. Mukavuus ennen kaikkea! Toki voisihan sitä joskus huvikseen kysäistä Prisman itsepalvelukassan vartijalta, haluaisiko tämä nähdä minun tissiliivini. Tulisi vähän vaihtelua kauppareissuun.

Joskus ulos lähtiessä on tosin tullut mieleeni, että kunpa en nyt ajaisi kolaria tai kaatuisi kadulla ja joutuisi sairaalaan. Seuraavana päivänä saisimme sitten lukea Hesarista, kuinka sairaalan työntekijät joutuivat turvautumaan kriisiterapiaan erään asiakaskontaktin seurauksena.

Mutta ei auttanut kuin riisua paita ja ruveta keikistelemään upeissa liiveissäni vieraan ukon edessä. Taivutus sivulle, eteen, taakse... Ai miten kivaa. En olisikaan mieluummin missään muualla kuin tässä. Eikö Suomessa ole jotain mannerlaattoja, jotka voisivat liikehtiä sopivasti jalkojeni alla ja imaista minut maan sisään? Miksi en ollut laittanut päälleni vaikka jotain urheilutoppia? Alushousut olin sentään vaihtanut, mutta niitäpä ei tarvinnutkaan esitellä. Menetys oli suuri kaikille osapuolille, sillä alkkareissani olisi ollut aprikoosin värisiä kukkasia. 

Kyllä hävettää seisoa pakkasessa munasillaan.

Makuulla ollessani naprapaatti laittoi sentään rintakehäni päälle pyyhkeen, mikä johtui varmaan siitä, että mies oli siinä vaiheessa jo niin häikäistynyt liiveistäni, ettei kestänyt katsella niitä yhtään enempää. 🙈

Viidenkymmenen häpeällisen minuutin jälkeen sain vihdoin sain laittaa paidan päälleni, mutta olin siinä vaiheessa jo niin kokonaisvaltaisen lannistunut, ettei paita pelastanut enää mitään.

Kun pääsin kotiin, hävetti edelleenkin niin paljon, etten pystynyt keskittymään mihinkään. Mitä se naprapaattikin oli mahtanut ajatella? Että nyt on laitettu ykköset päälle? Toki naprapaatit ovat nähneet varmasti kaikenlaisia alusasuja, ja tuskin heitä kiinnostaa analysoida asiakkaidensa rintaliivien väriä ja vuosimallia, mutta en saanut tästäkään ajatuksesta sanottavasti lohtua.

Teki mieli piilottaa rintaliivit pyykkikorin pohjalle, koska poissa silmistä, poissa mielestä – eikö? Mutta sitten tajusin, että tämähän on se minulle ominaisin toimintatapa: piilotetaan ongelma maton alle ja teeskennellään, että sitä ei ole olemassakaan. Keksin, että nyt kun olen tämmöinen henkistynyt tyyppi, toiminkin päinvastoin kuin yleensä ja ripustan liivit ovenkahvaan. Katsotaan, kuinka kauan jaksaisin kieriskellä häpeässäni, kun näkisin liivit aina ohi kävellessäni! Illalla ei enää hävettänytkään niin paljon, ja olin muutenkin jo ihan kyllästynyt koko liiveihin. Miten ihminen voi saada yksistä rintaliiveistä aikaiseksi tällaisen draaman? Toki liivit piti muutenkin korjata ovenkahvasta pois, koska ukkeli olisi saattanut kotiin tullessaan ihmetellä uutta sisustuselementtiä ja kysyä, oletko lukenut jotain Glorian kotia. 

Kevätmuotia 2024.

Häpeä on minusta tunteista ikävin, koska se on niin kokonaisvaltainen ja vaikeasti tulkittava. Usein tapahtuu jotain, mikä hävettää, mutta häpeä harvoin johtuu suoranaisesti itse tapahtumasta vaan tunteista, joita tapahtuma on itsessä herättänyt. Minulla häpeän kokemus juontaa jo lapsuudesta, ja muistan lapsuudesta useita syvää häpeää aiheuttaneita tapahtumia. Itse asiassa ihan ensimmäinen lapsuusmuistoni on sekin eräs häpeällinen tilanne, ja se menee seuraavasti. 

Asuimme Tesjoella, ja olin ehkä kolmen tai neljän vanha. Minulla oli tapana mennä odottelemaan joka päivä postimiestä postilaatikolle ja tuoda posti äidille. Yhtenä päivänä postimies tuli – aivan kuten kaikkina muinakin päivinä polkupyörällä – mutta tällä kertaa hän pysähtyikin eteeni ja sanoi, että hänellä ei ollut antaa sinä päivänä meille mitään postia. Minut valtasi niin suuri häpeä, että jätin postimiehen kuin nallin kalliolle ja juoksin sisään, enkä mennyt sen jälkeen enää ikinä postilaatikolle.

Hupaisinta (tai no, hupaisaa ja hupaisaa) on se, että minua hävettää edelleen – siis melkein viisikymppisenä aikuisena! – jos käyn postilaatikolla, joka onkin tyhjä. (Meillähän ei ole kerrostalossa tietenkään postilaatikkoa, mutta äidillä on, ja haen laatikosta joskus äidin postin.) Toki näin aikuisiällä häpeä on lievempää tyyliin "näkikö kukaan, että kävin kaivamassa tyhjää laatikkoa", mutta pohjatunne on sama. On uskomatonta, että vaikka tunnistan häpeäni ja osaan jopa jäljittää sen alkuperän yli 40 vuoden päähän, en ole siltikään päässyt tunteesta eroon. Kyllä ihminen voi olla kummallinen.

Päätin joskus, että nyt perehdyn tähän häpeän tunteeseen ja "parannan" itseni self help -oppaiden avulla, ja tilasin itselleni häpeän hoitoa koskevan kirjan. Kumma kyllä: en ole edes avannut kirjaa koskaan. Hävetti vissiin liikaa, että tuli tuommoinenkin kirja tilattua. 😆 Löysin sen nyt tuolta laatikosta, kun kävin tonkimassa, vieläkö se on siellä, vai heitinkö sen muuton yhteydessä menemään. Mutta ei: kyllä se vielä siellä kummitteli.

Jos jotain myönteistä pitää naprapaattikokemuksesta hakea, niin sitä ei ole. Tai on sittenkin! Opin, että puen tästä lähtien aina mille tahansa vastaanotolle mennessäni  – oli kyseessä sitten naprapaatti, silmälääkäri tai autohuolto – tyrmäävät alusvaatteet. Mistä tulikin mieleeni, että pitää varmaan lähteä alusvaateostoksille. 😆

Loppuun vielä sääkuvia, koska kuten me kaikki olemme varmasti huomanneet, on ilmoja pidellyt. Näin eilen kaupungilla autoja, joiden onnekkailla omistajalla on tiedossa pian kivaa hyötyliikuntaa. 

Ruokarobotti jaksaa kuitenkin painaa Espoon katuja lumesta huolimatta. 

Täältä tullaan!

Starship Enterprise. 😆

Aurinkoiset päivät tarjoavat kauniita maisemia, jos vain uskaltaa mennä ulos kuvaamaan. Minulla kuvaaminen onnistui sadan asteen pakkasessa niin, että autosta ulos, nopea kuva, ja sitten mahdollisimman nopeasti takaisin autoon – dramaattisten valitusten saattelemana, kun sormet olivat jo ehtineet jäätyä. (Ukkeli oli siis mukana kuuntelemassa niitä valituksia.)

Ihan lopuksi pitää vielä ihmetellä presidenttiehdokkaita. Miten ne ehdokkaat, jotka eivät satavarmasti tule valituksi presidentiksi, viitsivät edes kampanjoida? Onko kampanjoinnista heille mahdollisesti hyötyä myöhemmin poliittisella uralla? Minä en ainakaan viitsisi haaskata aikaani ja rahojani kampanjointiin, jos tietäisin, että minulla ei ole mitään mahdollisuuksia voittaa tai päästä edes toiselle kierrokselle. Siksi en varmaan olekaan presidenttiehdokas. 😆

Pienimuotoista kampanjointia Harkimon tapaan.

Urpilaisella puolestaan oli eilen Mannerheimintien ja Simonkadun kulmassa vaatimaton kampanjateltta, joka näytti jokseenkin hupaisalta verrattuna tuohon Harkimon mahtipontiseen rekkaan. Kukin tyylillään!

Jatkakaamme jaarittelua toisen kerran. 

😘

torstai 11. tammikuuta 2024

Asioita, joita rakastan

Rva Kepponen aakkosti matkakohteita, joissa oli vuoden aikana käynyt, ja kyseinen postaus inspiroi minuakin aakkostelemaan pitkästä aikaa. Minä tosin päätin listata asioita, joista tykkään tai joita jopa rakastan. Vierastan hieman rakastaa-sanan käyttöä, koska sana kuulostaa paljon käytettynä amerikkalaistyyliseltä hehkutukselta – jenkithän tuntuvat rakastavan kaikkea – mutta olkoon listani nimi siitäkin huolimatta tuo. Skippaan kylmästi ne kirjaimet, joihin en keksi mitään, koska en rupea väkisin rakastamaan mitään. 😆

A Aamut

Rakastan aamuja ja sitä tunnetta, kun koko päivä on vielä edessä. Usein herään jo neljän tai viiden aikaan pirteän oloisena ja katson toiveikkaana kelloa: joko kello olisi sen verran, että voisin nousta uuteen päivään? Joskus saatan noustakin tuohon aikaan, mutta useimmiten yritän väkisinmaata sängyssä siinä toivossa, että uni tulisi vielä uudestaan. Usein se tuleekin, mutta kovin pitkään en pysty enää nukkumaan. 

Olen muuten sitä mieltä (ja luinkin itse asiassa juuri aiheesta jostakin), että suositukset siitä, kuinka monta tuntia ihmisen pitäisi yössä nukkua, ovat perseestä. Olen itse esimerkiksi huomannut, että jos nukun syvään ja suhteellisen keskeytyksettä neljä tai viisi tuntia, olen aamulla paljon pirteämpi kuin jos olisin nukkunut seitsemän tai kahdeksan tuntia katkonaista ja häiriintynyttä unta. Minusta ihmisten pitäisi uskaltaa luottaa omiin tuntemuksiinsa eikä yrittää orjallisesti noudattaa jotain suosituksia – ja pahimmassa tapauksessa ehkä vielä ahdistua niistä, jos ei pysty nukkumaan suositusten mukaisesti.

B Bloggaaminen

Välillä bloggaaminen tökkii (kuten nyt), mutta useimmiten koen bloggaamisen ihanana harrastuksena. Joskus bloggaaminen tökkii siitä syystä, että en meinaa keksiä mitään kirjoitettavaa, ja joskus taas siitä syystä, että omassa elämässä on meneillään jotain ikävää, eikä tee mieli tai en jaksa blogata sen takia.

Täytyy muuten tässä välissä huomauttaa, että Kukkapilli täyttää kuukauden päästä eli helmikuun 12. päivä 15 vuotta. Voitteko kuvitella! 

Blogini ihan ensimmäinen kuva vuodelta 2009 eli silloinen anoppila.

C Chili

Chili on ihan hemmetin addiktoivaa, ja meikäläinen on pahasti koukussa. Harmillisesti ukkeli ei ole niin tulisen ruoan perään, joten joudun säännöstelemään chilin käyttöä normiarjessa. Kun ukkeli oli kesällä Intiassa ja kokkailin vain itselleni, tein niin tulisia ruokia, että tukka meinasi lähteä. Eihän siinä mitään järkeä ollut, mutta maistuipahan kumminkin hyvältä.

D Date eli taateli 

Taatelihan alkaa t-kirjaimella, kuten kaikki tiedämme, mutta koska t-kirjain oli jo varattu kaikkein suurimmalle rakkaudelleni (kuka arvaa, mikä se on 😆), piti käyttää bloggaajan oikeutta hieman luistaa säännöistä ja tyrkyttää lontoota tähän kohtaan. 

Minulla on aina taateleita jääkaapissa, ja tykkään syödä niitä silloin, kun tekee mieli jotain makeaa. Taatelit ovat riittävän makeita (jopa minun makuuni), jolloin pienikin määrä – yksi tai kaksi taatelia – riittää esimerkiksi päivällisen jälkeiseen makeanhimoon. Kaiken lisäksi taateleissa on ihan oikeita ravintoaineita, kuten kuituja, toisin kuin monessa muussa herkussa (esimerkiksi suklaassa), joten taateleita voi syödä paremmalla omallatunnolla. Toki suklaakin maistuu minulle edelleen, mutta huomattavasti harvemmin kuin ennen.

Jos taatelit kiinnostavat enemmänkin, vinkkaan lukemaan Mielekkään miellekartan erinomaisen kirjoituksen aiheesta.  

Lempparitaateleitani. Ihanan pehmeitä, meheviä ja makeita!
E Eineskeitot

Tämä on vähän noloa, mutta kyllä: rakastan eineskeittoja, ja syön sellaisen aina lounaaksi (raejuuston ja leivän kanssa). Minulla on jääkaapissa aina valikoima eineskeittoja, ja suosikkejani ovat pinaattikeitto, siskonmakkarakeitto, tomaatti-leipäjuustokeitto, juustoinen kasvissosekeitto, jauhelihakeitto, porkkanasosekeitto, mausteinen porkkana-kurpitsasosekeitto ja kirjolohikeitto. Jäiköhän jokin mainitsematta? 😆

F Flow

Rakastan sitä, kun jokin kiinnostava tekeminen vie mukanaan niin, että kaikki muu ympäriltä unohtuu. Usein esimerkiksi salilla käy niin, että olen niin uppoutunut treenaamiseen, että treenin lopuksi joudun palauttamaan itseni maan pinnalle ja miettimään joskus jopa sellaistakin, että mikä päivä tänään on. 🤭

G GUMmin hammastikut

Tämä on nyt vähän kaukaa haettu, koska en todellakaan rakasta jotain hammasvälien puhdistukseen tarkoitettuja tikkuja, mutta en keksinyt tähän kohtaan muutakaan.

Kävin muuten eilen taas parin vuoden tauon jälkeen hammaslääkärissä, ja sain kuulla, että hampaani ovat edelleen erinomaisessa kunnossa ja että reikiä oli nolla. Minusta on aika ihmeellistä, että täytän maaliskuussa 50 vuotta, eikä minulla ole ollut edelleenkään hampaissani koskaan yhtään reikää. Saapa nähdä, pääsenkö kuolemaani asti ilman reikiä. Se olisikin mainitsemisen arvoinen asia hautajaisissani. "Tämä nainen sai elää reiättömän elämän".

H Hymyily

Voiko maailmassa olla mitään rauhoittavampaa ja kauniimpaa kuin toisen ihmisen hymy? Yritän itsekin hymyillä mahdollisimman paljon, vaikka en kyllä kävele kadulla kestohymy naamallani, koska sellainen on minusta epäilyttävää. 😆

Hymyileviä ihmisiä vuodelta 2012.
I Ihmiset

Ihminen on sosiaalinen olento ja tarvitsee muita ihmisiä – jos ei muuten, niin peiliksi itselleen. Toki on olemassa ihmisiä, jotka viihtyvät mieluiten yksin, ja pitkään luulin itsekin olevani sellainen. Jälkeenpäin ajateltuna kyse oli kuitenkin siitä, että en oikein hyväksynyt itseäni sellaisena kuin olin, ja se hankaloitti ihmisten kohtaamista. 

Hörhöilyni on edennyt jo sille asteelle, että olen sitä mieltä, että vaikka jokainen ihminen on erillinen fyysinen kokonaisuus, olemme kaikki kuitenkin pohjiltamme yhtä ja samaa energiaa. Jokaisella on oma pintapuolinen persoonansa, elämäntarinansa ja historiansa (se kuka ihminen kuvittelee olevansa), mutta syvemmällä on ihmisyyden ydin, joka ei tunne fyysisiä rajoja ihmisten välillä. Sillä tasolla ei siis ole olemassa sinua tai minua, ja kaikki ympärillemme kehittelemät tarinat siitä, joita muka olemme, menettävät merkityksen. Pystyn joskus tuntemaan tämän energian, ja niin kävi esimerkiksi kerran lenkkeillessäni Durgam Cheruvulla Intiassa. Ykseyden tunne oli niin voimakas, että minulla meni kylmät väreet. 

Hymyileviä ihmisiä Cartagenassa Kolumbiassa.

J Järjestys

Hörhöilystä sotilaalliseen järjestykseen! Tykkään siitä, että esineillä on oma paikkansa, eivätkä tavarat ole hujan hajan missä sattuvat. Meillä ei ole koskaan yhtään likaista astiaa tiskipöydällä tai vaatteita lojumassa lattialla, ja syy on se, että en halua katsella sekasotkua. Mutta tämä pätee siis omaan kotiini, enkä joudu kärvistelemään esimerkiksi anoppilassa, jossa anopilla on hyvin erilainen siisteyskäsitys kuin minulla. Jokainen elää tavallaan, eikä ole minun asiani kritisoida ketään. En myöskään vaadi järjestystä ja siisteyttä muilta, eikä tulisi mieleenkään nalkuttaa ukkelille, jos tämä on jättänyt jonkin esineen ns. väärään paikkaan. Jos tavara häiritsee minua, voin hyvin siirtää sen itsekin oikealle paikalle.

K Korkeat paikat 

Rakastan korkeita paikkoja ja niistä avautuvia näköaloja, oli korkea paikka sitten näkötorni, pilvenpiirtäjä, vuori tai mikä tahansa. 

Sokeritoppavuorella Rio de Janeirossa.
L Leipä

Olen aina sanonut, että jos minun pitäisi elää loppuelämäni syöden vain yhtä ruokaa, se olisi ehdottomasti leipä. Varmasti pärjäisin ilman leipääkin, jos olisi pakko, mutta toivottavasti ei tule koskaan sellaista tilannetta, että joudun testaamaan tätä oikeasti. Leivällä tarkoitan nyt nimenomaan suomalaista leipää, sillä missään muualla maailmassa ei ole (ainakaan minun kokemukseni mukaan) yhtä hyvää leipävalikoimaa kuin meillä Suomessa.

Suosikkileipäni on ollut jo vuosikaudet Salosen Makupalat, jotka saavat sopivasti makeutta rusinoista ja vaahterasiirapista. Jos ja kun kyseinen leipä katoaa joskus kaupoista, en tiedä, miten tulen siitä selviämään. 

Lempparileipäni!
M Meditointi 

Olen jauhanut meditoimisesta viime aikoina niin paljon, että en jatka aiheesta tämän enempää. Yksi pieni tapahtuma tältä viikolta pitää kuitenkin kertoa. Metroon tuli Matinkylän asemalta mies, joka istuutui yksittäiselle penkille, nosti jalkansa penkille lootusasentoon, sulki silmänsä ja meditoi koko matkan Matinkylästä Ruoholahteen. Ajattelin, että tuossa on minulle tavoitetta. 😆

N Nauraminen

Voiko maailmassa olla ihanampaa asiaa kuin saada nauraa sydämensä pohjasta? Nauraminen on vapauttavaa ja jollakin lailla jopa puhdistavaa, ja on helppo uskoa, että nauru pidentää ikää. 

O Oranssi

Oranssi on lempivärini, ja jo pelkästään oranssin värin näkeminen antaa minulle energiaa. Harmillista, että maailmassa ei ole enempää oransseja asioita! Oransseja vaatteitakin on aika hankala löytää. Pitää ehkä ruveta munkiksi, jotta voisin pukeutua oranssiin kaapuun. 😆

Suosikkini eli puoliveriappelsiinit ovat taas ilmestyneet kauppoihin. Juhuu!

P Palapelit 

Rakastin kasata palapelejä jo lapsena, mutta sitten harrastukseen tuli monen (kymmenen) vuoden tauko, kun oli näin aikuisiällä vaikea hyväksyä sitä, että ihminen voisi käyttää aikaansa johonkin niin hyödyttömään puuhaan kuin palapelin kasaamiseen. Elän siinä toivossa, että palapelin kasaamisesta olisi jotain hyötyä (jospa se parantaisi esimerkiksi havainnointikykyä?), mutta vaikkei hyötyjä olisikaan, niin ainakin saan siitä suunnatonta mielihyvää. Palapelin kasaaminen kuuluu ehdottomasti flow-puuhiin! Itse asiassa yhden hyödyn voin sanoa varmasti, sillä olen huomannut sen itsekin: palapelien kasaaminen parantaa keskittymiskykyä. 

Tämä siskolta joululahjaksi saatu palapeli tuli juuri valmiiksi.

Rakastan erityisesti mysteeripalapelejä, mutta koska olen jo kasannut melkeinpä kaikki mysteeripalapelit, jotka olen kaupoista löytänyt, olen joutunut siirtymään tavallisiin palapeleihin. Se ei haittaa, sillä keksin, että voin kasata tavalliset palapelitkin mysteeripalapeleinä eli niin, että en katso lainkaan kuvasta mallia. Vilkaisen paketin kuvaa vain palapeliä ostaessani, mutta sen jälkeen olen omillani. Palapelin kasaaminen kestää tällä tavalla kauemmin, eli iloa riittää pidemmäksi aikaa. 

Seuraava projektini.

Puran valmiit palapelit saman tien ja vien ne tädilleni, joka vuorostaan kasaa palapelit, ennen kuin vie ne kierrätykseen. Palapelien kasaaminen oli minun ja tädin yhteinen harrastus jo silloin, kun olin lapsi, ja on ihana, että sama perinne jatkuu nyt aikuisenakin, vaikkakin hieman eri muodossa.

R Road tripit 

Rakastan autolla ajamista, joten rakastan myös road trippejä. Tämä juontaa ehkä lapsuudesta, sillä kiersimme lapsena asuntovaunulla ympäri Eurooppaa, ja matkat venyivät joskus hyvinkin pitkiksi. Iskä oli aina auton ratissa, enkä muista iskän koskaan valittaneen ajamisesta, vaan päinvastoin, hänkin taisi tykätä ajamisesta. Taidan olla siis isäni tytär, ainakin tässä asiassa. Mieleenpainuvimpia ovat olleet Lapin-reissut sekä yhdeksän vuoden takainen pieni road trip San Franciscosta Los Angelesin kautta Phoenixiin ja taas takaisin San Franciscoon. 

Amerikassa nähtyä.

S Spontaanius 

Vaikka tykkään myös suunnitella asioita etukäteen, kokemukseni mukaan parhaat ideat syntyvät usein päähänpistoista. Tykkään jättää tilaa spontaaniudelle myös matkoilla, sillä liian tarkat suunnitelmat saavat aikaan suorittamisen makua. 

T Treenaaminen 

Ei varmaan tullut yllätyksenä kenellekään, mikä on suurin rakkauteni. 😆 Suhteeni treenaamiseen on muuttunut vuosien mittaan todella paljon, ja kauas on tultu pakkomieleisestä treenaamisesta, joka yhdistyi syömisten äärimmäiseen kontrollointiin – ja kontrollin pettämistä seuranneisiin repsahduksiin, jotka aiheuttivat lisää pakkomielteistä liikkumista. 

En ole ollut aina mikään liikkuva ihminen, vaan liikuntaharrastukseni alkoi joskus 2000-luvun alussa vähän pakon edessä. Ukkeli tokaisi nimittäin minulle yhden vuodenvaihteen jälkeen, että sulla on selluliittiä perseessä, ja suutahdin ukkelille niin, että päätin ruveta lenkkeilemään ja laihduttamaan. Kyllä minä sinulle selluliitit näyttäisin! Muistan, että minulla ei ollut edes mitään liikuntavaatteita, joten lenkkeilin tammikuun alussa paksuissa toppavaatteissa, ja hikoilin kuin pieni sika. Kuntosalille päädyin sillä tavalla (en muista vuosilukua, mutta ehkä joskus 10 vuotta sitten?), että ukkelilla oli yksi ilmaiskäynti PT:lleen, ja ukkeli pakotti minut käyttämään sen ja menemään salille. Vitutti, mutta menin kuitenkin pitkin hampain – ja nyt harmittaa vain se, että en ruvennut käymään salilla jo paljon aiemmin. 

Nykyään ei enää jännitä mennä tuntemattomalle salillekaan, vaan kun avaan kuntosalin oven (oli se sitten tuttu tai tuntematon sali), minut valtaa sellainen tunne kuin olisin tullut kotiin. Kuulostaa varmasti ihan naurettavalta, mutta rakastan salilla treenaamista niin paljon, että tuntuu tosiaankin kuin olisin kotonani. Rakastan kaikkea muutakin liikuntaa, ja ajattelen, että mitä monipuolisemmin itseäni haastan, sitä parempi. Löysin niiden Kambodzan aamu-uintien seurauksena uintiharrastuksenkin uudelleen, mistä olen tosi iloinen. Uiminenhan oli jäänyt minulta toissakesäisten kipujen jälkeen kokonaan. Lepo ja palautuminen ovat nykyään myös hyvin tärkeä osa treenaamistani.

Harvoin saa treenata näin hulppeissa maisemissa kuin viime keväänä Vinpearlin Landmark -hotellissa, jonka kuntosali oli kerroksessa 47. Olin juuri toipunut siitä ruokamyrkytyksestä, ja painostani oli lähtenyt sairauden mukana varmaan ainakin pari kiloa. Olin kyllä aikamoinen rimpula. 🙈

U Uteliaisuus

Nautin suunnattomasti kaikenlaisesta havainnoinnista, enkä nyt tarkoita mitään naapurien kyttäämistä (koska muiden tekemiset eivät kiinnosta minua pätkän vertaa), vaan sellaista uteliasta kiinnostusta elämää ja ilmiöitä kohtaan. Saan iloa asioista, jotka jonkun mielestä saattavat olla ihan naurettavan pieniä. En tarvitse elämääni mitään suurta ja mahtavaa, vaikka olenkin ollut siinä mielessä onnekas, että sellaisiakin kokemuksia on sattunut matkan varrelle. 

V Vastavaihdetut petivaatteet

Puhtaat petivaatteet ovat minulle arjen luksusta, ja rakastan sitä tunnetta, kun voin illalla kaivautua puhtautta kahisevien petivaatteiden keskelle. Vaihtaisin petivaatteet kerran viikossa, jos viitsisin, mutta siinä on kuitenkin sen verran hommaa (varsinkaan kun meillä ei ole mitään kunnon paikkaa, jossa tuulettaa peittoja ja tyynyjä), että vaihdan petivaatteet suunnilleen kahden viikon välein. 

W Weetabix

En voi (enää) sanoa rakastavani Weetabixeja, sillä havaittavissa on pientä kyllästymistä. Ihmettelen, miten voin olla kyllästynyt Weetabixeihin, kun olen syönyt niitä (muutamaa taukoa lukuun ottamatta) vain noin 35–40 vuotta. Eihän tämmöisen ajan jälkeen pitäisi vielä kyllästyä mihinkään. 😆

Weetabixistä pitää vielä mainita se, että kun olin lähdössä Intiasta takaisin Suomeen, anoppi käski minua viemään loput Weetabixit mukanani, koska Weetabixit ovat kuulemma niin pahoja, ettei autonkuljettajan koirakaan syö niitä. 😆

Siinä sitä herkkua nyt on.

Y Yö 

Rakastan yön pimeyttä ja hiljaisuutta, mystisyyttäkin. Yö jättää tilaa mielikuvitukselle, vaikka toisaalta yö saattaa läpitunkevuudessaan myös ahdistaa. Haluaisin valvoa kaikki yöt, jotta voisin ottaa yön hiljaisuudesta kaiken ilon irti, ja on vähän harmillista, että arvostan kunnon yöunia niin paljon, että mieluummin nukun kuin valvon.

Z Zen-mielentila

En tiedä, miten zen-mielentila virallisesti määritellään, mutta itse määrittelen sen täydellisenä läsnäolona, jota ajatukset eivät rasita. Toisaalta on kyse tyhjyydestä ja toisaalta täyteydestä, kun siinä hetkessä on kaikki. Näistä hetkistä löytyy mielestäni myös kaikkein aidoin onni, joka ei ole sidottu mihinkään eikä kehenkään. Lainaan taas Eckhart Tollea: "Happiness is the joy that is not caused by anything."

Ä Äärettömyyden tunne

Rakastan sitä, kun saan tuntea itseni pieneksi ja mitättömäksi jonkin äärettömän edessä. Äärettömyyden tunnetta voin kokea esimerkiksi meren rannalla, tähtitaivasta katsellessani, lentokoneessa tai niillä korkeilla paikoilla.

Ö Ötököiden kuvaaminen

Tätä on tullut viime aikoina harrastettua valitettavan harvoin, mikä johtuu siitä, että kuvaan nykyään yksinomaan kännykällä. Mutta miten ihanaa on kytistellä jossain pusikossa ja tarkkailla jonkin ötökän touhuja! 

Tämähän taas venähti, mutta jotenkin näiden asioiden listaamisesta tuli tosi hyvä mieli. Eikä tässä ole tietenkään kaikki, vaan monen kirjaimen kohdalle olisi ollut tunkua enemmänkin, mutta olin päättänyt pysytellä kunkin aakkosen kohdalla vain yhdessä asiassa. Pitäisiköhän seuraavaksi aakkostaa asioita, jotka ärsyttävät minua... 😆

P.S. Käyttämättä jäivät vain Q, X ja Å, joten aika hyvin meni.

sunnuntai 31. joulukuuta 2023

Vuosi 2023

Taas on yksi vuosi lopussa, joten on tullut aika tehdä jo perinteeksi muodostunut vuosikooste.

TAMMIKUU 
Tuokaa mulle lapio, niin kaivan itselleni kuopan.

Vuoden alku oli kaikkea muuta kuin mitä olisin toivonut, sillä tammikuu oli oikea ahdistuksen kuukausi. Kaikella on kuitenkin tarkoituksensa, vaikka sitä onkin joskus vaikea siinä hetkessä ymmärtää ja uskoa. Tammikuun tapahtumat käynnistivätkin koko vuoden kestäneen itsetutkiskelun, joka jatkuu edelleen. Yksi tärkeimmistä opeistani on ollut se, että olen oppinut antamaan itselleni anteeksi. Ihminen toimii kunakin hetkenä tavalla, jonka arvioi sillä hetkellä oikeaksi, ja joskus tapa voi osoittautua myöhemmin vääräksi. Sellaista se elämä vain on. Katuminen ei auta, häpeästä voi oppia, mutta eteenpäin on mentävä. Tämän sisäistin kuitenkin vasta loppuvuodesta, joten eipäs mennä asioiden edelle.

Kylmä.

On.
HELMIKUU 
Terve sielu terveessä ruumiissa. HAHAHA

Helmikuu oli oikea terveyden riemuvoitto. Tammikuun lopussa alkanut kroppani hajoilu jatkui (vanhat persekivut palasivat, lonkankoukistaja sanoi itsensä irti, ja tuli muutakin kremppaa), joten oli pakko lopettaa treenaaminen siksi, kunnes pääsimme Intiaan. Intiassa kävin ortopedillä, joka diagnosoi persekipuni häntäluusta johtuvaksi ja määräsi hoidoksi fysioterapiaa eli ultraäänihoitoa ja interferenssi-sähköterapiaa. Kymmenen päivän ajan fysioterapeutti tuli joka aamu kahdeksalta anoppilaan antamaan hoidot, ja minä makasin sängyllä takapuoli paljaana ja lätkät kankuissani. Miten ylevä aloitus päivälle.

Kerkesin kuitenkin lenkkeilemään Durgam Cheruvulla ja leikkimään turistia Hyderabadissa.  

Durgam Cheruvulla. Suomi-paita päällä, niin kuin aina.

Peddamma Gudi.

Mecca Masjid.

Charminarissa.

Loppukuusta terveysongelmani saivat uuden ulottuvuuden, kun sain ruokamyrkytyksen, joka taisi kestää kaikkiaan kymmenisen päivää. Jottei elämä kävisi liian yksitoikkoiseksi, sain siihen päälle vielä jonkin keuhkotaudinkin, joten en ollut helmi-maaliskuun vaihteessa oikein elämäni parhaassa vedossa. 

Katsopa nyt tarkkaan, sillä tämä on viimeinen kunnon ateriasi vähään aikaan. 😆

MAALISKUU 
Mikä vittu tässä nyt oikein mättää, kun mikään ei tunnu miltään?

Olin ajatellut, että ahdistukseni olisi jäänyt Suomeen, mutta kappas vain, kun ei se mennytkään ihan niin. Ahdistus seurasi mukanani Vietnamiin ja Thaimaahan, jonne matkustimme Intiasta maaliskuun alussa. Tähän väliin voisin heittää Eckhart Tollen loistavan vastauksen kysymykseen, miksi ihmiset eivät ole koskaan onnellisia. Koska: "Wherever you go, there you are." Ihminen ei pysty pakenemaan itseään, vaikka matkustaisi maailman ääriin. Tulipahan tämäkin nyt todistettua.

Auringonnousu Ho Chi Minh Cityssä (ent. Saigon).

Phuket.

Vinpearl Landmark 81 (hotellimme Ho Chi Minh Cityssä).

Viehätyin Vietnamin pagodoista ja buddhalaisuuden ajatuksista ja aloin pikkuhiljaa ymmärtää, että minun täytyisi alkaa etsiä vastauksia sisältäni. Jotain oli tehtävä, sillä en enää kestänyt itseäni sellaisena kuin olin. 

Aurinkorasvaa oli kyllä mukana, mutta...

Elämä on yhtä köydenvetoa.
Palasimme Suomeen maaliskuun loppupuolella ja päätimme, että Jätkäsaari oli nyt nähty. Aloitimme siis innokkaan asuntojen katselun. Raivasin taas tavaraa kierrätykseen, enkä ymmärtänyt, miten tavaraa saattoi olla edelleen niin paljon, vaikka olin karsinut sitä jo niin monesti. 

Wolt toi syntymäpäivänäni kaksi ruusua ja kaksi korttia: toisen Nallelta ja toisen Pikkunallelta. 🤭

HUHTIKUU
Ministerin asuntoesittely ja muita valittuja paloja

Huhtikuun alussa kävimme äänestämässä eduskuntavaaleissa (ukkeli suhtautuu äänestysjuttuihin ilahduttavan aktiivisesti) sekä katsomassa useampaa asuntoa. Yhdessä asunnossa järjestettiin yleinen näyttö, ja asuntoa esitteli harvinaisen miellyttävä mies. Harmittavasti asunto ei ollut meille kuitenkaan sopiva. Seuraavan aamun Hesarista eduskuntavaalituloksia lueskellessani meinasin pudottaa silmäni: sen edellispäiväisen asuntoesittelijän kuva komeili lehdessä, sillä hän oli näköjään yksi kokoomuksen ääniharavista ja saanut vaaleissa yli 15 000 ääntä! Pikainen googletus osoitti, että mies oli ollut joskus aiemmin ministerinäkin – ja on myös yksi nykyisen hallituksemme ministereistä. Ukkelista oli kovin huvittavaa, että ministeri oli esitellyt meille asuntoa. 😆 

Autonkuljettajan tytär täytti vuoden. Tuo nalle on muuten minun ostamani. 🤭
Minulla oli ollut jo jonkin aikaa inhottavia kipuja ja kramppeja lantion alueella, joten päätin mennä Suomessakin fysioterapeutille. Fysioterapeutti päätti aloittaa lantion rentouttelusta ja neuvoi minua päästämään koko kropan välillä ihan rennoksi. Muistan kun menin fysioterapian jälkeen kotiin ja päästin keskivartaloni ihan rennoksi. Tunne oli minulle ennenkokematon ja jopa vähän järkyttävä. Vatsani pullahti isoksi palloksi (tai siltä minusta ainakin tuntui), ja tunsin olevani vähintään kahdeksannella kuulla raskaana. Silloin tajusin, että olin vetänyt vatsaani sisään aina (koko elämäni?), ja toiminto oli niin automaattinen, etten ollut edes tajunnut tekeväni niin. Olen aina vihannut mahaani, joka turpoaa päivän mittaan, ja olin kai ajatellut, että vatsan jatkuva sisään vetäminen oli jollain lailla hyvä asia. Ainakin näyttäisin vähän hoikemmalta!

Fysioterapeutti iloitsi havainnostani, sillä se oli tosi iso ja tärkeä havainto. Lantion ylijännitystila voi nimittäin aiheuttaa monenlaisia kipuja ja kramppeja muuallakin kuin vatsan ja lantion alueella – jopa lonkankoukistajissa, alaselässä ja jaloissa. Ratkaisu – vatsan pitäminen rentona aina kuin mahdollista mutta ei tietenkään esim. treenatessa – kuulosti varsin helpolta, mutta kun on koko ikänsä vetänyt napaa sisään, ei ollut mikään yhden päivän juttu oppia uusille tavoille.

Jätkäsaaren pysäköinti muuttui maksulliseksi, mutta monet eivät tätä tienneet. Parkkipirkoilla on ollut tässä oikein onnenpäivä, kun ovat saaneet sakottaa kaikkia. 😆

Huhtikuussa rupesin kokeilemaan myös meditoimista ja havaitsin hyvin pian sen hyödyt – ja niitä oli paljon. Olen sellainen kohkaaja (eli mielestäni asioiden pitää tapahtua mahdollisimman nopeasti ja tehokkaasti), että aiheutan varmasti jo ihan omalla käyttäytymiselläni tarpeetonta stressiä kropalleni. Teki siis muutenkin todella hyvää hiljentyä ja rauhoittua hetkeksi.

Uusi koti löytyi jo huhtikuun alussa Matinkylästä, ja päätimme muuttaa uuteen kotiin toukokuun puolessavälissä. Tavaroiden raivaaminen jatkui, ja samalla esittelin Jätkäsaaren asuntoamme siitä kiinnostuneille. 

Kävin läpi vanhoja valokuviakin. Tämä kuva on otettu ihan ensimmäiseltä Intian-matkaltani vuonna 2004 Chennaissa.

Siskolta 30-vuotislahjaksi saatu nopeusrajoitus. 😆
 
TOUKOKUU
Maitojunalla takaisin Espooseen eli kolmen vuoden opintomatka Helsinkiin

Siivosin uutta asuntoa ja vanhaa asuntoa, pakkasin tavaroita ja ihmettelin, kun ei ollut minkäänlaista stressiä muuton kanssa. Olinko unohtanut jotain? Käärijä esiintyi Euroviisuissa, kun me keittelimme maitoa uudella asunnolla. Meditointi jatkui, ja uskon, että se oli ainakin osasyy siihen, miksi olin niin rauhallinen ja miksi muutto tuntui niin "helpolta". Hermo ei mennyt silloinkaan, kun automme renkaasta löytyi viikon sisällä jo toinen ruuvi (ensimmäinen ruuvi oli löytynyt, kun rengas oli räjähtänyt ukkelin ajaessa Länsiväylää), ja muuttopuuhien keskellä piti suhata jatkuvasti rengasliikkeessä.

Elämää muuttolaatikoiden keskellä.
Ensimmäinen kuorma Espooseen lähti tarkalleen samana päivänä, jona muutimme kolme vuotta aiemmin Jätkäsaareen (6. toukokuuta). Muistin erinomaisen hyvin, kuinka onnellinen olin ollut kolme vuotta aiemmin Lapinlahden siltaa ajaessani, kun näin sillalta Jätkäsaaren, ja pääsimme muuttamaan sinne. Nyt olin vähintään yhtä onnellinen, kun ajoin siltaa vastakkaiseen suuntaan, ja pääsimme muuttamaan Jätkäsaaresta pois. 😆 

Ihana Länsiväylä. 😆

Jätkäsaaren laivoista ja taivaan väreistä ja valoista tykkäsin. Mutta niitäkään en jäänyt kaipaamaan.

Äiti täytti loppukuusta 80 vuotta, ja kävimme juhlistamassa sitä ukkelin kanssa Savonlinnassa. Automme aiheutti lisää päänvaivaa, kun autoon olisi pitänyt tehdä 700 euron arvoinen remontti, vaikka auton koko arvo ei ollut varmaan paljon enempää kuin tuo 700 euroa.

Onnea äiti! 💚

Kesäkin oli tullut ihan huomaamatta.
 
KESÄKUU
Jos jännitystä kaipaat, niin tässä sulle hyvä auto.

Auto-ongelmat jatkuivat ja laajenivat, ja lopulta auto oli sellainen pommi, että kieltäydyin ajamasta sitä muuten kuin pakon edestä. Ukkeli saisi ajaa autolla, jos halusi, mutta minä käyttäisin vain julkisia kulkuneuvoja!

Kesäkuun alussa kävimme jälleen Barcelonassa ja totesimme, että Barcelona-matkailuumme tulisi nyt pidempi tauko. Aiemmin niin hyvä Chennai Masala Dosa -ravintolakaan ei ollut enää entisensä. 

Epätyypillinen asuvalinta meikäläiselle eli telttamainen mekko. Rupesin vissiinkin peittelemään sitä jättimäistä vatsaani. 😆

Tibidado.

Suomeen palattuamme kävimme pällistelemässä autoliikkeessä yhtä autoa ja koeajoimmekin sen. Seuraavalla viikolla samainen auto oli siirtynyt mystisesti meidän omistukseemme, vaikka auto oli minusta meidän tarpeisiimme nähden aivan liian iso. Ukkeli piti kuitenkin päänsä, joten jätimme haikeat hyvästit meitä 18 vuotta hyvin palvelleelle Audille. 

Uusi auto valmiina kaupasta ulos ajettavaksi.

Viimeinen silmäys vanhaan palvelijaan, joka piti jättää autoliikkeen pihalle. 😢

Yhteiselo uuden auton kanssa ei alkanut hyvin, kun auton vihkimisseremoniassa eli autopoojassa meni kivi renkaan väliin, ja säikähdimme karmeaa ääntä niin, että jouduimme palaamaan takaisin autoliikkeeseen. Tämä oli kuitenkin vasta alkua, sillä ensimmäisellä pidemmällä ajomatkalla – hakiessani äitiä Savonlinnasta Espooseen silmäleikkaukseen – auto hyytyi paluumatkalla täysin. Kerkesimme pääsemään kuitenkin Espooseen asti, josta hinausauto poimi meidät ja auton erään sillan alta kyytiinsä. Saimme lainaksi sijaisauton, jolla sitten ajelin seuraavat kymmenen päivää. 

Hyvä auto, kun kesti melkein tuhat kilometriä. 😆
 
HEINÄKUU
Mitä nämä riekaleet oikein ovat? Ai ne ovatkin minun hermoni. 

Äiti toipui meillä silmäleikkauksestaan (ja hyvin onneksi toipuikin), ja kävimme mm. Träskändan kartanossa ja Mattolaiturilla. Ukkeli lähti kuun alussa Intiaan, ja minä lähdin seuraavana päivänä palauttamaan äitiä Savonlinnaan. Autommekin oli tullut korjaamolta (vika oli ollut bensapumpussa), ja ajaminen oli taas oikein mukavaa.

Savonlinnan kesä.

Nuorempi siskontyttö pääsi ripille, ja minulla oli vastuullinen tehtävä siunata kummilapsi alttarilla. Selvisin tehtävästä kunnialla, vaikka yritystä tyrimiseen kyllä oli. 😆

💚

Harrastin turisteilua ja kävin mm. Kerimäen kotiseutumuseossa, katsomassa Raikuun kanavan korsuja, bongailemassa Savonlinnan lintupönttöjä ja Mäyrämäen rotkolla. Harrastin myös mökkeilyä yhden päivän ajan, kun vietimme äidin kanssa päivän siskon uudella kesämökillä. 

Mökkikoira Pörre.

Mäyrämäen rotko.

Vietin kesäkuun lopusta neljä viikkoa putkeen äidin seurassa, ja noloa myöntää, mutta välillä meinasi kyllä hermot mennä. 🙈 Lainaan tähän taas Eckhart Tollea, joka puolestaan lainasi eräällä videolla intialaisen filosofin Ramdasin sanoja: "If you think you're enlightened, spend two weeks with your parents." Eli jos kuvittelet olevasi valaistunut, vietä kaksi viikkoa vanhempiesi kanssa. Tämä vähän lohdutti, enkä jaksanut enää kantaa tunteistani niin suurta syyllisyyttä.  

ELOKUU
Enkö olekaan tämän maailman napa?

Turisteilu jatkui, sillä kävin heti elokuun alussa tutustumassa Espoon Futuroon, ja sen jälkeen jatkoin lähilomailemaan pariksi päiväksi Vantaan Flamingoon. Meditointi ja läsnäolotaitojen lisääntyminen olivat saaneet aikaan sen, että osasin nauttia kaikesta ihan eri tavalla kuin ennen, ja Vantaa-loma oli ihan mahtava. Oli ihana huomata, etten tarvitse itselleni kaveria, vaan osaan nauttia kokemuksista ihan yksinkin. Olin tiennyt tämän toki jo aiemminkin, mutta nykyään yksin oleminen on entistä helpompaa ja nautinnollisempaa. Minun ei tarvitse myöskään enää tulkita kokemuksiani siltä kannalta, miltä näytän/miltä tekemiseni näyttävät muiden silmissä (se kuuluisa "mitä muut MINUSTA ajattelevat"), vaan osaan tarkastella maailmaa paremmin omien havaintojeni kautta ja luottaa siihen, että ne ovat valideja.

Korian pioneeripuistossa kummipojan kanssa.

Tykkäsin ottaa kesällä aurinkoa tuossa meidän kotipihalla, kun siinä on ihan oikeaa nurmikkoa 😆.

Suuri osa liikenevästä ajasta meni tulevan Viron-matkan suunnitteluun, vaikka en tiennytkään vielä, kenen kanssa lähtisin matkaan, vai lähtisinkö yksin. Lopulta mukaan päätti lähteä äiti, ja vaikka minulla oli matkan suhteen omat epäilyni (miten äiti jaksaisi; miten auto kestäisi), matkasta tuli todella onnistunut ja ikimuistoinen. 

Pärnussa.

Vastseliinan piispanlinnan raunioilla.

Võrussa.

Sipulitiellä Peipsijärvellä.
 
SYYSKUU
Kukas se tämä intialainen ukko on? Ollaanko me tavattu joskus ennenkin?

Syyskuussa minulla oli hullu ulkoilu-, patikointi- ja kotimaanmatkailuvimma. Syyskuun alussa olin vielä Savonlinnassa, kun olin vienyt äidin Viron-matkan jälkeen kotiin, ja tein ns. Kolmen kaijan kierroksen, mutta päädyin kiertämään väärää järveä. Espooseen päästyäni kävin patikoimassa Sorlammella ja loppukuusta Vaakkoilla sekä vietin Lohja-päivää, johon kuului mm. käynti Tytyrin kaivosmuseossa. 

Tytyrin kaivoksessa.

Patikkajalkani vipatti edelleen, joten lähdin pariksi päiväksi Karvialle ja Lauhanvuoren ja Kauhanevan-Pohjankankaan kansallispuistoihin. Homma lähti kuitenkin vähän laukalle, enkä palannutkaan Karvialta kotiin, vaan matkani jatkui mm. Vaasaan, Tuuriin, Kalajoelle ja Ohtakariin. Tällainen spontaani "en tiedä, missä olen huomenna" -matkailu oli niin luonteelleni sopivaa, että aion ehdottomasti tehdä samankaltaisia matkoja myös tulevaisuudessa, jos se vain on mahdollista. 

Hieno Kivijata.

Svedjehamn.

Tuuri.

Ohtakari.

Helvetinkolu.

Viron poliisilta tuli tervehdys ylinopeussakon muodossa, mutta asia oli jo etukäteen tiedossa. Olin nähnyt viimeisenä Viro-päivänä kännykästä, että edessä olisi peltipoliisi, ja yritin siinä ajaessani kiivaasti tarkkailla tien oikeaa laitaa, että missä se kamera oikein on. Siinä samassa jo välähtikin, kun kaistojen välissä (vasemmalla puolella) ollut kamera otti kuvan, ja kyllä sapetti, kun olin selvinnyt niin pitkälle ilman sakkoja. On se niin väärin, että kameroita piilotellaan outoihin paikkoihin.

Ukkeli palasi loppukuusta Intiasta hieman pitkäksi venähtäneeltä matkaltaan. Alun perinhän ukkelin piti olla Intiassa kuukauden päivät, mutta reissulle tulikin lopulta mittaa kaksi ja puoli kuukautta. 

Tuliaisia Intiasta.

LOKAKUU
Anu Saukko

Vaikka persevaivani olivat pysyneet alkuvuoden jälkeen aika hyvin kurissa, päätin kuitenkin käydä pyytämässä suomalaiselta lääkäriltä toisen mielipiteen, sillä olin suunnitellut suomalaisella lääkärillä käymistä aina helmikuusta asti. Kävin luottolääkärilläni, joka antoi lähetteen kollegalleen, joka oli erikoistunut peräpään asioihin. Lääkäri tunki sormet perseeseeni – mikä tuntuu aina yhtä kivalta 😆 – ja hetken ropellettuaan totesi, että täällä tuntuisi olevan kaikki kunnossa. Häntäluuperäiseltä vaivaltakaan tämä ei kuulemma vaikuttanut, koska häntäluu ei aristanut yhtään. Lääkäri epäili jonkinlaista hermoperäistä vaivaa mutta antoi lähetteen (taas!) magneettikuvaan ja neuvoi kokeilemaan erästä voidetta, joka auttaisi, jos kyseessä olisi jonkinlainen kramppitila. Voidetta kannattaisi käyttää kuulemma ainakin kahden viikon ajan. 

Hieman erikoisempi magneettikuvauslähete.
Kävin magneettikuvassa ja hankin lääkärin määräämää voidetta. Pian rupesin kuitenkin ihmettelemään, miksi ahterini oli kipeämpi kuin koskaan ennen, ja tilanne vain paheni. Ice Powerkaan ei auttanut, ja olin ihan epätoivoinen, kun Intian-matkakin oli taas lähestymässä. Minulla ei ollut koskaan ollut näin pahoja kipuja, että jopa isolla asialla käyminen oli yhtä tuskaa. Sitten satuin vilkaisemaan vessassa alushousuihini ja huomasin, että ne olivat ihan veressä. Hälytyskellot rupesivat soimaan: voisiko syynä olla se lääkärin määräämä voide, kun kivut olivat alkaneet heti seuraavana päivänä, kun olin alkanut käyttää voidetta? Jätin voiteen saman tien pois, ja kappas vain, parin päivän päästä tilanne olikin taas normalisoitunut. Ei ollut kipuja, ja verenvuotokin oli lakannut. 

Kun kerran tälle linjalle lähdettiin, niin... (Lasten tiedekysymyspalstalta Hesarista.)
Lokakuun puolenvälin jälkeen lähdimme taas Intiaan, jossa juhlittiin melko pian dussehra-juhlaa. Ajelimme aika paljon Hyderabadissa, söimme ulkona ja tilasimme ruokaa kotiin, kunnes ukkeli ja anoppi sairastuivat kovaan flunssaan. Kumpikin oli muutaman päivän kokonaan pois pelistä korkean kuumeen takia. Minulle tuli taas se perinteinen eli jokin vatsapöpö, joka ei tuntunut hellittävän ikinä, ja siihen päälle vielä jokin "keuhkotauti", ihan niin kuin keväälläkin.

Taramati Baradarissa.

Durgam Cheruvun valoshowta ja valaistu silta.

Temppelissä Ameerpetissä.

Anuslääkäri soitti Suomesta Intiaan ja kertoi magneettikuvauksen tulokset: minulla oli kuulemma perseessäni krooninen haava. Jatkohoidosta vastaisi joku gastrokirurgi. Mietin puhelun jälkeen, että aika tiukka paikka saa olla, että lähden tämän vaivan takia enää yhdellekään lääkärille, kun ei takapuoli ole pahemmin kipuillutkaan viime aikoina – lukuun ottamatta sitä voide-episodia. Mitä sellaiselle haavalle voi edes tehdä? Muutenkin on vaikea uskoa, että jokin krooninen haava selittäisi oireeni. I rest my case.

MARRASKUU
Jos tylsyyteen voi kuolla, niin nyt olisi hyvä hetki alkaa miettiä muistokirjoitustani.

Sairastelut jatkuivat anoppilassa, ja 12. marraskuuta juhlitiin diwalia, mutta muuten elämä oli aika tasaista arkielämää. Tekemisen puute ja istumisen paljous ärsyttivät välillä pahasti, sillä olen tottunut olemaan kotona Suomessa aika aktiivinen ja hoitamaan kaiken itse.

Tällaisia kuvia tulee, kun kuvaajalla kestää liian kauan. 🤭 "Anna tänne se kännykkä; eihän tosta mitään tule!"

Uutta Burma Burma -ravintolaa testaamassa.

Pohdimme ukkelin kanssa Sri Lankaan matkustamista, mutta päätimmekin lähteä Kambodzaan. Ukkeli sai edulliset lennot Singaporen kautta marraskuun 24:nnelle, ja kun ukkelin kaverin tyttären häät Tirupatissa olisivat olleet juuri edellisenä päivänä, päätimme jättää häät väliin. Asia ei harmittanut minua yhtään, sillä näin säästyin ainakin miettimästä sitä, mitä laittaisin päälleni häihin. Hyderabadissakin oli hääsesonki, ja appivanhemmilla oli melkein joka päivä jonkun häihin liittyviä menoja.

Vietimme Kambodzassa muutaman päivän ensin Phnom Penhissä ja saimme osallistua hienoon vesijuhlaan Bon Om Toukiin. Sitten kävimme Siem Reapissa ja Angkor Watissa ja palasimme taas jatkamaan lomailua Phnom Penhissä.

Phnom Penhiä.

Upea Angkor Wat.

JOULUKUU
Intiasta palaavan suomalaisen selviytymistaistelu, joka päättyi ennen kuin se alkoikaan, koska pääsi taas Prismaan ja sai Saarioisten pinaattikeittoa.

Joulukuun neljäntenä päivänä palasimme Kambodzasta Hyderabadiin, jossa vietimme vielä reilun viikon, ennen kuin palasimme taas Bangaloren kautta Suomeen. Vanhempi siskontyttöni valmistui joulukuun alussa ylioppilaaksi, mutta minulta jäi juhlat välistä, kun olin silloin vielä Intiassa. 

Tämä jälkimmäinen Intian-reissu oli täysin erilainen kuin se helmi-maaliskuinen, sillä huomasin muutoksen itsessäni tosi selvästi, vaikka välillä hermot toki menivätkin. Voisinkin vääntää sen aiemman Ramdasin lausahduksen muotoon: "If you think you're enlightened, spend two weeks in India." Eli jos luulet valaistuneesi, tulepa pariksi viikoksi Intiaan, niin otetaan asiasta selvää. 😆

Suomeen paluun kanssa ei ollut mitään ongelmia, koska – daa – mähän olen suomalainen. Miten en muka osaisi olla pimeässä ja kylmässä ja tuijotella kotona seiniä? Pimeys oli kyllä kieltämättä pienoinen järkytys, ja tuntui, että päivä ei valkene ikinä. 

Savonlinnan jouluvaloja.

Joulun vietin Savonlinnassa, kuten jo edellisessä postauksessa kerroinkin. Söimme jouluaterian tällä kertaa siskoni luona, ja oli kyllä kiva kokoontua hetkeksi yhteen. 

Pus, pus, Pörre!

Kekkosten hautoja.

Äiskän terassilla vilvoittelemassa löylyjen välissä.

Savonlinnan-lennot ovat joulutauolla tammikuun kahdeksanteen päivään asti, joten jouduin tulemaan takaisin junalla.

Kahden hengen hytit olivat loppuunmyytyjä, joten piti sitten ottaa neljän hengen hytti. Jäi vielä yksi paikka vapaaksikin. 🙈

Välipäivinä vierailin ystävälläni Kouvolassa, sillä kummipoikani oli täyttänyt Intiassa ollessani 18 vuotta. Se olikin ensimmäinen pidempi ajomatka kitkarenkailla, ja ihan hyvin se meni, vaikka keli oli välillä hyvinkin talvinen.

Ajokeli oli paikoin hieman haasteellinen, muttei kuitenkaan niin haasteellinen, ettei olisi pystynyt ottamaan ajaessa kuvia. 🙈

Ystävä oli nähnyt ison vaivan ja tehnyt meikäläisen lemppareita eli kaalikääryleitä. 💚
Jos joku on sinnitellyt näin pitkälle, niin nyt voit huokaista helpotuksesta! Vuodessa ei ole enempää kuukausia, joten tämäkin on nyt loppu!

Ensi vuodelle en toivo oikeastaan mitään muuta kuin että minä ja läheiseni pysyisimme elossa ja terveinä. Muuten otan vastaan mitä annetaan, koska luotan siihen, että kaikki menee loppujen lopuksi niin kuin on tarkoitettu.

Sinun alkavaan vuoteesi toivon rakkautta, terveyttä, levollisuutta, iloa, lempeyttä ja paljon kivaa tekemistä! Toivottavasti tapaamme ensi vuonnakin! 😘