Ei niin pientä putkea, ettei reikää keskellä.


tiistai 29. maaliskuuta 2011

Miksi intialaiset syövät käsin?

Intiassa ruoka syödään edelleenkin usein perinteisesti käsin. Ruokailuun käytetään oikeaa kättä, ja vasen käsi pysyy koko ruokailun ajan kaukana ruokalautasesta. Koska vasenta kättä käytetään wc-käyntien yhteydessä, sitä pidetään epäpuhtaana, eikä se siksi sovellu ruokailuun. Käsin syöminen on taitolaji, ja syömistapoja on monia. Se, millaista ruokailutapaa pidetään "oikeana" ja hyväksyttävänä, vaihtelee hieman alueittain, mutta yleisesti ottaen ruoka tulisi syödä pelkästään sormilla (eikä siis esimerkiksi koko kämmenellä kauhoen!) ja niin, että vain sormien sisäpuoli ja sormet enintään toiseen niveleen asti ovat kosketuksissa ruokaan.

Minun on pakko tunnustaa, että en ole koskaan oikein ymmärtänyt, miksi intialaiset haluavat syödä käsin. Tietenkin ymmärrän, että on olemassa sellaisia ruokalajeja, jotka on helpompi syödä käsin, mutta sitä en tajua, miksi joku haluaa syödä kaiken ruokansa käsin. Miksi sotkea kädet ruoassa, saada kynnet ja sormenpäät keltaisenkirjaviksi kurkumasta ja chilistä, ja nauttia ruoalta haisevista sormista vielä kauan syömisen jälkeenkin? Eikö olisi paljon helpompaa ja siistimpää käyttää ruokailuvälineitä?

Olen aina palanut halusta saada tietää, minkä takia intialaiset tykkäävät syödä käsin, ja olen yrittänyt tiedustella syytä intialaisilta itseltäänkin. Mitään selvää syytä en ole heiltäkään saanut, vaan useimmat ovat vastanneet, että "ruoka vain maistuu paremmalta käsin syötynä". Minusta selitys on aivan liian epämääräinen, ja olenkin epäillyt, että käsin syömiseen on olemassa joku muukin syy. Totuuden nimessä on sanottava, että intialaiset saisivat varmasti ihan yhtä epämääräisen vastauksen, jos he kysyisivät länsimaalaisilta, miksi nämä syövät haarukalla ja veitsellä. Tuskin siihenkään on olemassa mitään yhtä ja ainoaa oikeaa syytä, vaan mahdollisia vastauksia on monia.

Yksi mahdollinen syy käsin syömiseen saattaa löytyä historiasta: ruoka tarjoiltiin aiemmin erityisesti Etelä-Intiassa banaaninlehdeltä, jota käytettiin lautasen sijasta. Banaaninlehti on hygieeninen ja edullinen vaihtoehto lautaselle, sitä ei tarvitse pestä, ja banaaninlehtiä on viljalti saatavilla. Banaaninlehti miellyttää silmääkin paljon enemmän kuin tylsä lautanen, ja kaikki ruoat näyttävät erityisen herkullisilta lehden vihreää taustaa vasten. Banaaninlehteä käytetään usein vieläkin lautasena esimerkiksi temppeleissä, ja monissa ravintoloissakin ruoka tarjoillaan banaaninlehdellä peitetyltä lautaselta.

Kaksi idliä, sambharia ja currylehtijauhetta banaaninlehdellä peitetyltä lautaselta tarjoiltuna.

Jos ruoka syötäisiin banaaninlehti-lautaselta haarukalla tai muilla metallisilla välineillä, ne repisivät banaaninlehden rikki. Sormet sen sijaan eivät riko tätä haurasta lautasta.

Intialainen ruoka on myös luonteeltaan sellaista, että monia ruokalajeja ei pysty syömään oikein muuten kuin käsin. Intialaisista leivistä murretaan oikealla kädellä palasia, joita käytetään ikään kuin lusikkana. Dosa-lättysistä irrotetaan samoin paloja, joita dippaillaan erilaisiin chutneyhin. Pani puri täytetään tamarindivedellä ja muilla täytteillä, minkä jälkeen yhden suupalan kokoinen kokonaisuus laitetaan suuhun. Vada-rinkilästä revitään palanen, joka joko dipataan chutneyssä tai uitetaan sambhar-keitossa. Kaikki nämä ja monet muut intialaiset ruoat on helpompi syödä käsin, vaikka kyllä niiden syöminen onnistuu ruokailuvälineilläkin - hieman kömpelösti ja hitaasti tosin.

Riisin voisi kuvitella olevan hyvinkin hankala käsin syötävä, mutta jos on joskus katsellut, kuinka näppärästi intialainen sekoittaa riisin ja kastikkeen keskenään ja muokkaa siitä suupalan kokoisia palloja, ymmärtää, että asiassa ei ole mitään hankaluutta. Kyse on vain siitä, että sekoittaa riisin joukkoon juuri oikean määrän kastiketta, joka sitoo riisinjyvät yhteen.

Intialainen ruoka on muutenkin sellaista, että se sopii erityisen hyvin käsin syötäväksi. Ruoka vaatii paljon sekoittamista, ja sekoittaminen onnistuu paljon näppärämmin sormilla kuin ruokailuvälineillä. Ruoan ainekset on myös yleensä paloiteltu sen kokoisiksi, että mitään pilkkomisvälineitä ei tarvita, vaan pelkkä käsi riittää työkaluksi. Länsimainen ruoka taas ei sovellu kovinkaan hyvin käsin syötäväksi: mitenköhän onnistuisi esimerkiksi pihvin, keitettyjen perunoiden ja kastikkeen syöminen käsin - ja miltä se oikein mahtaisi näyttää!

Ehdotonta sormisyötävää: eteläintialainen aamiaislautanen.
Kello 12:sta myötäpäivään: sambhar-keittoa, kookos- ja tomaattichutneytä, dosa-lätty, uttapam-lätty, idli-kakkunen sekä vada-rinkilä.


Käsin syömistä selitetään usein myös hygienialla: käsin syöminen on hygieenisempää kuin ruokailuvälineillä syöminen, koska ruokailuvälineiden puhtauteen ei voi aina luottaa. Jos joku on sattunut näkemään, kuinka ei-niin-kovin-hienon-ravintolan astioita pestään ravintolan ulkopuolella hirveän näköisessä vesisaavissa, ymmärtää kyllä, että juoksevalla vedellä pesty käsi on varmasti puhtaampi kuin harmaassa vedessä huljutellut astiat. Käsin syöminen pakottaa - ainakin teoriassa - pesemään kädet ennen ruokailua, jolloin ruokailuvälineen eli käden puhtaus on taattu. Eri asia taas on, kuinka moni todellakin pesee kätensä ennen syömistä ja kuinka huolellista pesu on.

Ruokailun jälkeen kädet sen sijaan pestään aika tunnollisesti jo siitäkin syystä, että käsi on ruoasta tahmainen, eikä sottaisella kädellä ole mukava lähteä liikenteeseen. Mitä sanoisi kaupan tätikin, kun tulisi suoraan ravintolasta hypistelemään valkoisia t-paitoja? Ravintoloissa käden pesu ruokailun jälkeen on yleensä tehty hyvinkin helpoksi, sillä ruokailijan eteen tuodaan sormikippo, finger bowl, joka sisältää lämmintä vettä sekä palan sitruunaa. Tahmainen käsi tungetaan kuppiin, jossa kättä sitten huljutellaan ja puristellaan samalla sitruunapalaa. Vesi puhdistaa käden, ja sitruuna irrottaa ainakin osan ruoan jättämistä hajuista ja väritahroista.

Ruoka on intialaisille kokonaisvaltainen kokemus, ja ruoasta halutaan saada kaikki mahdollinen nautinto irti. Siksi siitä halutaan nauttia kaikilla aisteilla, ja kosketustuntuma ruokaan on aivan yhtä tärkeä kuin ruoan makukin. Jos ruoka syödään haarukalla tai muulla metallisella välineellä, nautinto jää vajavaiseksi, kun ruokaa ei pääse koskettamaan. Luulen myös, että käden lämpö helpottaa ruoan sekoittumista: lämpöiset sormet yhdistävät riisinjyvät ja kastikkeen paljon tehokkaammin kuin kylmä metallinen väline, jolloin ruoan mautkin pääsevät paremmin oikeuksiinsa.

Ei pidä jättää huomioimatta sitäkään mahdollisuutta, että käsin syömisessä saattaa olla kyse myös laiskuudesta, mukavuudenhalusta ja muutosvastarinnasta. Kuka jaksaa räpeltää ruokailuvälineiden kanssa, kun ruoan saa vietyä suuhun niin paljon näppärämmin kädellä? Miksi pitäisi jahdata lautasella olevia ruoan kappaleita lusikalla tai haarukalla, kun sormilla saa ruoasta niin paljon paremman otteen? Eivätkö intialaiset ole aina ennenkin syöneet käsin - miksi siis pitäisi yhtäkkiä ruveta pelleilemään ruokailuvälineillä, kuten länsimaalaiset?

Mahdollisia syitä käsin syömiseen on siis monia, eikä yhtä ainoaa oikeaa syytä taida ollakaan. Itse kuitenkin epäilen, että perimmäinen syy taitaa olla juuri se, minkä intialaiset itsekin tavallisesti syyksi sanovat: ruoka maistuu paremmalta käsin syötynä. Kun ruoan ja suun välissä ei ole mitään metallista välikappaletta, syömiskokemus on paljon luonnollisempi ja nautinto välittömämpi. Kun ruokaa tunnustellaan kädellä, vatsa osaa valmistautua siihen, mitä on tulossa. Ruoan ja vatsan välillä on intiimi yhteys, jatkumo. Ehkä tällainen ruokailutyyli vain sopii intialaiseen ruokaan, kulttuuriin ja ajattelutapaan paremmin kuin mitkään maailman ruokailuvälineet.

tiistai 22. maaliskuuta 2011

Kesäisiä kuvia

Kesällä on mukava pestä pyykkiä, koska pyykit kuivuvat niin nopeasti, parhaimmillaan alle tunnissa.

Tässä huushollissa on näköjään pyykätty sareja useampikin kappale samana päivänä. Sarien kuivattaminen saattaa olla joskus hieman ongelmallista, koska ei ole aivan helppo keksiä kuivauspaikkaa vaatekappaleelle, jonka pituus on viidestä yhdeksään metriin. Parvekkeiden reunoihin sarit saa kuitenkin taiteiltua suhteellisen näppärästi. Samalla alakerran naapurikin saa nauttia parvekkeellaan liehuvista sareista. :-)

Osman Sagar -järvi.

Tämähän näyttää aivan Keralalta! Oikeasti tämä kuva on Hyderabadin Lumbini-puistosta Hussein Sagar -järveltä päin nähtynä.

Keskellä Hussein Sagar -järveä, pienellä saarella, sijaitsee 18 metriä korkea Buddha-patsas, jota olen aiemmin ihaillut vain rannalta. Nyt pääsin käymään patsaalla vanhojen konkareiden matkassa, joten sain olla ihan turisti. Patsaalle pääsee veneillä, jotka lähtevät Lumbini-puiston rannasta.

Tavalliset alukset kulkevat pitkin päivää, mutta iltaisin on mahdollista päästä patsaalle myös moottoriveellä. Venematka on lyhyt, ehkä 5-10 minuuttia, mutta ei patsaskaan kovin kaukana ole.

Tässä niitä pelastusliivejä nyt olisi. Anyone...?

Saarella ei oikeastaan ole muuta kuin Buddha-patsas, muutama suihkulähde sekä pieni aukio, jonka laatoitusta ja nurmea paraikaa uudistettiin. Saarella saa käyskennellä ehkä 10-15 minuuttia, minkä jälkeen sama paatti vie takaisin rantaan.

Buddha-patsas kaukaa...

... ja läheltä.

Patsas on kaiverrettu valkoisesta graniitista, ja sen kaivertamiseen kului 200 mieheltä kaksi vuotta.

Olen aiemminkin kertonut patsaaseen liittyvän surullisenkuuluisan tarinan, mutta kerron sen vielä uudestaan. Kun patsasta tuotiin paikalleen 1980-luvun lopussa, patsas kaatui, ja patsaan alle jääneet 8 miestä kuolivat. Patsas vajosi järven pohjaan ja makasi siellä parisen vuotta, ennen kuin se pystytettiin uudelleen vuonna 1992.

Harvinaista herkkua: autoajelulla Lumbinin lastenpuistossa. :-)

sunnuntai 20. maaliskuuta 2011

Tunnustus ja haaste

Sain lähes samaan aikaan Gorgeous Blogger -tunnustuksen tyylikkään Butter For My Piece Of Bun -blogin Inalta ja Mitä? Missä? jne. -haasteen ihanaisen Appelsiinipuun alla -blogin Yaelianilta. Kiitos molemmille!

Päätin yhdistää nämä kaksi samaan postaukseen, koska molempien ideana on vastata hieman samantapaisiin blogikysymyksiin.

The Gorgeous Blogger


Milloin aloitit blogisi?
Kukkapillin aloitin vuoden 2009 helmikuussa, kun oli tarkoitus muuttaa Intiaan pidemmäksi aikaa. Ruokablogin olin aloittanut jo aiemmin.

Mitä kirjoitat blogissasi, mitä kaikkea se käsittelee?
Kirjoittelen lähinnä Intiaan liittyviä juttuja, ja jutut näyttäisivät liikkuvan maan ja taivaan välillä. Eli siis mitä milloinkin mieleen juolahtaa!

Mikä seikka tekee blogistasi erityisen verrattuna muihin?
Vaikea sanoa. Ehkä se, että yritän ymmärtää Intiaa ja intialaista kulttuuria syvemmin ja välttää kaikenlaisten hätäisten johtopäätösten tekemistä yksittäisten tapausten perusteella. Haluan oppia ymmärtämään, mikä tekee tästä maasta ja näistä ihmisistä sellaisia kuin he ovat, eli selvittää, millaisia syitä on ihmisten käytöksen ja ja yhteiskunnallisten ilmiöiden taustalla. Tavallaan yritän siis katsoa asioita intialaiselta kantilta (suomalaisin silmin toki!), mikä voi tietysti toisaalta olla huono asiakin, koska se saattaa tehdä blogistani vähän tylsän. Ymmärtämystäni yritän laajentaa pitämällä mieleni mahdollisimman avoimena ja vastaanottavaisena - mikä ei kyllä aina ihan onnistu - sekä lukemalla paljon Intiaa ja intialaisia koskevaa kirjallisuutta. Kirjat saavat mieluusti olla intialaisten itsensä kirjoittamia, koska ulkomaalaisen näkökulma Intiaan on aina - no, ulkomaalainen.

Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?
Kukkapilli syntyi ihan siitä tarpeesta, että halusin kirjoittaa Intiasta muitakin juttuja kuin ruokajuttuja, joita varten ruokablogini on.

Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?
Haluaisin saada videot blogiin niin, että ne eivät valuisi tuon oikean sivureunan yli! En ymmärrä, miksi videoni ovat aina liian leveitä - onko vika kuvausformaatissani, sivuasetuksissani vai missä. Ärsyttävää!

***************************

Kuka, mitä, missä, millä, milloin, mitä mielessä? -haaste

Kuka?
30 ja aika risat -vuotias nainen (omasta mielestäni kyllä vielä tyttö). Hieman levoton sielu; pystyn olemaan kotonani melkein missä vain, mutta toisaalta olen myös aina valmis lähtemään. Rakastan ravintoloissa syömistä ja seisovat pöydät - erityisesti niiden jälkiruokaosastot - ovat totaalinen heikkouteni. En pidä leipomisesta, ompelemisesta, puutarhanhoidosta, keilaamisesta enkä epäaidoista ihmisistä.

Mitä?
Tähän tulikin jo vastaus tuossa aiemmassa, eli juttuja Intiasta.

Missä?
Intiassa, Andhra Pradeshissa, läntisessä Hyderabadissa, kerrostalon ekassa kerroksessa, olohuoneessa ja aina samassa sohvan nurkassa. Olen istunut tässä kohtaa kai liikaa, koska sohvan pohja romahti aiemmin tällä viikolla alas. Nyt pohjaa on kannattelemassa tilapäinen tukiviritelmä, kunnes koittaa se päivä, että joku mukava setä tulee korjaamaan sohvan.

Millä?
Läppärillä, jota myös kannettavaksi tietokoneeksi kutsutaan. Tätä minun konettani ei kyllä paljon kanniskella mihinkään, koska akku vetelee niin viimeisiään, että sen toiminta-aika ilman johtoa on huikeat kuusi minuuttia. Kamera kulkee tietysti myös aina mukana, vaikka viime aikoina olen ollut vähän laiska kuvaamaan.

Milloin?
Milloin tahansa, milloin vain on sopiva rako kirjoittamiselle. Aamu on aivotoiminnan kannalta parasta aikaa.

Mitä mielessä?
Mies, joka on tällä hetkellä Suomessa käymässä. Hammas, jota jomottaa. Holi, jota juhlitaan tänä viikonloppuna ja jota minä en tänäkään vuonna juhli, koska olen tylsä ulkomaalainen, joka ei ymmärrä, mitä hauskaa on sotkea itsensä ja muut väreillä. Hiki: ulkona on 39 astetta lämmintä, eikä sisälläkään tarvitse palella. Juoksulenkki: menisinkö illalla vai koettaisinko kerrankin herätä huomenna ajoissa ja mennä vasta aamulla, kun on vielä vähän viileämpää. Kesken oleva kirja, joka pitäisi ehkä pian palauttaa ystävälleni, koska se on ollut minulla lainassa melkein puoli vuotta. Muslimien rukouskutsu, joka kuuluu paraikaa läheisestä minareetista. Sähkökatkokset, joiden takia tämän kirjoittaminen on katkennut jo kahdesti. Pätkivä nettiyhteys, jonka takia tämän kirjoittaminen on katkennut ainakin 15 kertaa. Kurkkukipu: olenkohan juonut liian kylmää vettä vai olikohan ilmastointi yöllä liian viileällä. Kahvikupponen, jota tekisi nyt kovasti mieli!

Vaikka haasteen ja Gorgeous Blogger -palkinnon ideana on jakaa ne eteenpäin, en nyt kuitenkaan sitä tee, koska niin moni blogi on jo haastettu ja palkittukin. Lähetän kuitenkin kiitokset kaikille ihanille bloggaajille siitä, että jaksatte kirjoitella, ja aivan erityiset terveiset haluaisin lähettää Yaelianille, Lauralle ja Mialle.

perjantai 18. maaliskuuta 2011

Miksi sikhit käyttävät turbaania?

Tässä yhtenä päivänä tuli turbaanipäistä sikhiä katsellessani mieleeni, että enpä tiedä selitystä tuollekaan, miksi sikhit käyttävät turbaania. Mieleeni tuli Intiasta paljon muitakin ikuisyyskysymyksiä, joihin olisi kiva löytää vastaus. Siitä sain idean aloittaa tämmöisen sarjan, jossa yritän löytää vastauksia kysymyksiin ja erikoisiin ilmiöihin, joihin Intiassa törmää.

Koska oma ajatusmaailmani on aika rajallinen, kuulisin mieluusti, mitä Intiaan liittyviä kysymyksiä tai ihmetyksen aiheita sinulle tulee mieleen? Mitä olet aina ihmetellyt Intiassa tai intialaisissa, mutta et ole koskaan kehdannut kysyä tai tullut muuten vain koskaan kysyneeksi? Suunnitelmissani on jo etsiä vastaukset ainakin semmoisiin kysymyksiin, kuten miksi lehmä on pyhä; miksi intialaiset syövät sormin ja miksi intialaiset suosivat metalliastioita. Mitä muuta sinä haluaisit tietää? Ei haittaa, vaikka kysymys tuntuisi vähän hassultakin, koska monesti ne hassun kuuloiset kysymykset ovat kaikkein visaisimpia. :-)

Kuva: Wikipedia.

MIKSI SIKHIT KÄYTTÄVÄT TURBAANIA?

Turbaanin (dastar) käyttö tuli viralliseksi kaikille sikheille vuonna 1699 sikhien kymmenennen gurun, Guru Gobind Singh Ji:n, toimesta. Hiukset ovat sikheille pyhä asia, ja ne pitää säilyttää sikhien käyttäytymissääntöjen mukaan koskemattomina. Tämä tarkoittaa sitä, että sikhi ei saa leikata eikä mitenkään muuten käsitellä hiuksiaan - värjätä, kihartaa, vahata, käyttää hiuslisäkkeitä tai peruukkeja jne. - koko elämänsä aikana. Tukan kuuluu antaa olla sellainen, jollaiseksi luoja on sen luonut. Sama koskee partaa ja kaikkia muitakin ihmisruumiin karvoja kulmakarvoista säärikarvoihin.

Koska sikheillä on usein siis aika paljon hiuksia, turbaani suojelee niitä pölyltä, tupakansavulta ja muilta mahdollisilta epäpuhtauksilta. Sikhinaiset voivat valita, käyttävätkö he turbaania, chunni-huivia vai molempia. Kuvassa olevalla tytöllä on päässään sekä valkoinen turbaani että musta chunni. (Kuva: Realsikhism.com)

Turbaania pidetään päässä aina, ja se otetaan pois tavallisesti vain yöksi ja silloin kun pestään hiukset. Sikhi tuntee olonsa erittäin alastomaksi ilman turbaania, ja se toimii myös eräänlaisena sikhiläisyyden tunnusmerkkinä: turbaanipäinen sikhi tunnistaa toisen turbaanipäisen sikhin vaikka satatuhatpäisestä väkijoukosta. Sikhit tuntevat suurta ylpeyttä turbaanistaan.

Kun turbaani riisutaan illalla pois, sitä kohdellaan asiaankuuluvalla kunnioituksella. Turbaani - joka on neljä-viisi metriä pitkä kangaspala - riisutaan varovasti niin, että se ei kosketa lattiaa. Tämän jälkeen turbaani venytetään ja viikataan nätisti seuraavaa aamua varten. Hiusten pesu ja kampaus sekä miehillä parran hoito on tärkeä osa sikhin aamurutiineja, ja ne suoritetaan ennen turbaanin sitomista.

Aivan hillittömän hauskan kuvasarjan turbaanin sitomiprosessista voi käydä lukemassa täältä.

Käytännön syiden lisäksi turbaania käytetään kunnioituksesta sikhiguruja ja vanhempia ihmisiä kohtaan sekä merkiksi siitä, että sikhi on jumalan luoma luontokappale. Koska sikhien ei tarvitse leikkauttaa hiuksiaan ja seurata muodin oikkuja, turbaani vapauttaa sikhin miettimästä pinnallisia asioita ja helpottaa keskittämään voimat sisäisiin asioihin. Turbaani on sikhin kruunu, ja se edustaa itsekunnioitusta, rohkeutta, hengellisyyttä ja kuuliaisuutta.

Sikhit ovat joutuneet useasti taistelemaan ulkomailla ollessaan oikeuksistaan käyttää turbaania, vähän samaan tapaan kuin musliminaiset ovat taistelleet oikeuksistaan käyttää huntua. Viimeksi pari päivää sitten sikhi-golffaaja Amritinder Singh joutui riisumaan turbaaninsa lentoaseman turvatarkastuksessa Milanossa Italiassa, mikä sai Intian hallituksen nousemaan takajaloilleen. Sikhille on äärimmäisen nöyryyttävää joutua riisumaan turbaaninsa ja laittaa se menemään muovikorissa läpivalaisulaitteen läpi.

Ja ne (kuten minä), jotka luulivat, että turbaanin täytyy olla aina tylsän värinen rätti, voivat käydä kurkkaamassa värivalikoimaa esimerkiksi tästä verkkokaupasta.

keskiviikko 16. maaliskuuta 2011

Kesämuotia 2011

Eilen päättyi yksi Intian suurista muotitapahtumista, Lakmé Fashion Week, jonka teemana oli tällä kertaa kesä- ja lomamuoti 2011 (LFW Summer / Resort 2011).

Kun puhutaan maailman huippumuodista ja muotisuunnittelijoista, Intia ei todellakaan tule ihan ensimmäisenä mieleen. Maa onkin oikeastaan vasta tekemässä tuloaan maailman muotimaiden joukkoon. Intiassa on aiemmin keskitytty enimmäkseen kotimaan markkinoihin, ja huippusuunnittelijat ovat suunnitelleet vaatteita lähinnä Bollywood-tähdille. Myös intialainen häävaatetus on toiminut - ja toimii edelleen - suurena inspiraation lähteenä monelle suunnittelijalle. Intialaista muotiteollisuutta vaivasivat aiemmin monet ongelmat, jotka estivät Intian läpimurron maailman muotimarkkinoilla: vaatteet eivät täyttäneet länsimaiden asettamia laatukriteerejä, ne eivät olleet teknisesti ensiluokkaisia, eivätkä ne oikein sopineet kaikessa intialaisuudessaan maailman huippumuotiin.

Intialainen muotisuunnittelu ammentaa yleensä ideoita oman maan pitkistä pukeutumisperinteistä ja yhdistää näihin perinteisiin muualta saatuja vaikutteita. Monet nykyiset intialaiset huippusuunnittelijat ovatkin fuusion mestareita, ja he yhdistelevät muotiluomuksissaan sekä Intian eri alueiden pukeutumistyylejä että länsimaista ja intialaista pukeutumista.

Yksi LFW:n odotetuimmista suunnittelijoista oli Satya Paul, joka on yksi Intian perinteikkäimmistä suunnittelijoista. Hän lanseerasi oman tuotemerkkinsä, Satya Paulin, jo vuonna 1985. Päätöspäivänä esitelty kokoelma "The Jewels of the Sea" ei pettänyt odotuksia, vaan oli kaikessa loisteliaisuudessaan upea. Lavaraportin mukaan kokoelma oli ehkä yksi upeimmista, mitä lavalla on koskaan nähty.

Intiassa on tavallista käyttää julkkiksia (lähinnä näyttelijöitä ja missejä) näytösten vetonauloina ja mainostähtinä. Satya Paulkin käytti showstopperin, näytöksen viimeisen asun, esittelijänä Sarah-Jane Diasia, entistä Miss Intiaa vuodelta 2007.









Satya Paulin lisäksi yksi kiinnostavimmista nimistä oli Manish Malhotra, jota pidetään Intian johtavana ja menestyksekkäimpänä suunnittelijana. Hän on suunnitellut asuja Bollywood-elokuviin lähes kaikille tunnetuimmille näyttelijöille, kuten Kareena Kapoorille, Kajolille, Aishwarya Raille, Preity Zintalle ja Shahrukh Khanille. Intialaisten tähtien lisäksi myös monet kansainväliset tähdet, kuten Michael Jackson ja Naomi Campbell, ovat luottaneet hänen kykyihinsä. Manish Malhotra yhdistää vaatteissaan taidokkaasti perinteistä intialaisuutta sekä modernia länsimaalaisuutta.










Anupama Dayalin kokoelma oli hauskalla tavalla erilainen, ja hänen vaatteensa olivat monien muiden suunnittelijoiden luomuksiin verrattuina kepeän leikkisiä. Anupaman filosofiana on luoda kansainvälisiä vaatteita, joilla on intialainen sielu.






Rennompaa katumuotiakin nähtiin. Otteita Rocky S.:n kokoelmasta:





Vaatteiden lisäksi muotiviikolla olivat esillä myös muun muassa kengät, korut, laukut ja muut asusteet.


Sunnittelijana Rina Shah.

Prabhat Kumar.



Suhani Pittie.

Intialaisen muotimaailman pimeästä puolesta on tehty myös elokuva, Fashion, joka näki päivänvalon vuonna 2008. Elokuva ei ole millään tavalla tavanomainen Bollywood-leffa, enkä ollut aiemmin edes tiennyt, että Intiassa tehdään tällaisiakin elokuvia, joissa käsitellään huumeita, naisten tupakointia ja alkoholinkäyttöä, homoutta ja aborttia. Kaiken lisäksi elokuva perustuu tositarinaan, malli Geetanjali Nagpalin traagiseen tarinaan. Elokuvan juoni on vangitseva, roolisuoritukset vaikuttavia (erityisesti Kangna Ranautin), ja musiikkikin on mielestäni upeaa - ei siis mitään renkutusta. Tanssikohtaukset puuttuvat elokuvasta kokonaan, mikä on minusta iso plussa, koska en kestä katsoa sitä nytkymistä ja hetkumista! :-D. Kyseinen elokuva kannattaa ehdottomasti katsoa, jos siihen vain tulee tilaisuus!

Musiikillisesti pidin elokuvassa erityisesti Mar Jawaan -kappaleesta, jonka voi kuunnella alla olevasta videolinkistä. Samalla videolla näkyy otteita itse elokuvasta.



Kuvalähde kaikille muotiviikon kuville: Lakmé Fashion Week
Fashion-elokuvan kansi: Wikipedia