Jos kaikki tuntuu sujuvan hyvin, olet varmasti unohtanut jotain.


tiistai 29. marraskuuta 2011

Kolaveri Di

Mies lähetti Intiasta linkin musiikkivideoon nimeltä Kolaveri Di, tanglishin (=tamilin+englannin) kielellä laulettuun lauluun, josta on tullut lyhyen ajan sisällä Intian kuumin hitti. Youtube-versio on saanut reilussa viikossa käsittämättömät lähes 10 miljoonaa katsojaa, ja laulu on tavoittanut Intian nuorison kielirajoista piittaamatta.

Katsottuani videon ensimmäisen kerran ajattelin, että onpa siinä typerä laulu: tämä taas todistaa sen, että en ymmärrä intialaisten aivoituksia lainkaan. Kuka nyt viitsii kuunnella kappaletta, jonka sanoissa ei ole mitään järkeä ja joka on nauhoitettu spontaanisti 25 minuuutissa ilman minkäänlaista etukäteissuunnitelmaa? Eikö tämä ole yleisön kusetusta: porukka vain menee studioon, ja mies (Dhanush-niminen tamilinäyttelijä, joka ei edes ole mikään laulaja) alkaa hyräillä absurdeja lauseita pyhistä lehmistä ja keitosta. Välillä koko studioryhmä pelleilee ja kikattelee, kun laulu kuulostaa niin hölmöltä.



Toisella katsomalla laulu jäikin sitten ärsyttävästi mieleen pyörimään, ja pystyn ehkä jotenkin käsittämään, miksi laulusta on tullut niin suosittu. Dhanush itse sanoo, että kappaleen suosio piilee siinä, että hän ei ole mikään laulaja; kuka tahansa voi siis hyräillä kappaleen mukana. Dhanushin mukaan kappaleesta välittyy myös se, että kappaletta ei nauhoitettu otsa rypyssä suurella budjetilla vaan että studioryhmällä oli oikeasti hauskaa kappaletta äänittäessään. Dhanush ei itse kuitenkaan odottanut kappaleen saavan niin suurta suosiota, että jopa suuri ja mahtava Iso B, Amitabh Bachchan, fanittaa kappaletta.

Kappale tulee olemaan osa tulevan tamilielokuvan "3" musiikkia, eikä kappale varmasti ainakaan vähennä elokuvan kassatuloja. Intiassa julkaistaankin elokuvien musiikki yleensä aina ennen itse elokuvaa, jotta yleisö pääsee kuuntelemaan musiikkia etukäteen. Toiveena on, että elokuvan musiikkikappaleista tulee hittejä ja että ne vetävät yleisön teattereihin, katsomaan myös itse elokuvan; riippuuhan elokuvan suosio pitkälti juuri musiikin laadusta. Näyttelijät itse eivät kuitenkaan laula elokuvan kappaleita, vaan kappaleiden laulajina toimivat ammattimaiset laulajat, ja näyttelijät vain liikuttelevat elokuvassa huuliaan laulun sanojen tahtiin.

Intialaiset olettavat saavansa elokuvissa hupia koko rahan edestä, ja siksi leffassa täytyykin olla hyvä musiikki, mielenkiintoisia juonenkäänteitä, eksoottisia maisemia ja taidokasta tanssia. Kuka viitsii maksaa pääsylipun verran jostakin dokumenttielokuvasta, taide-elokuvasta, joka ei sisällä mitään hienoja massaelokuvien elementtejä eikä siirrä katsojaa mielikuvituksissaan hetkeksi muualle, esimerkiksi Sveitsin upeisiin maisemiin tai kotoisemmin Ootyn vuoristoon?

sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Helsinki pukeutuu jouluun












Talvesta ei ole kyllä vielä tietoakaan, vaikka on jo marraskuun loppu. Kukat kukkivat ja ruoho vihertää!



torstai 24. marraskuuta 2011

Kulma

Tämän viikon makrokuvausaiheena on kulma. En meinannut ensin keksiä mitään kuvattavaa, mutta sitten muistin vanhan puisen laatikon, joka on kulkeutunut isältäni minulle. En muista, olenko ihan virallisesti saanut laatikon omakseni, vai olenko vain vaivihkaa ominut sen...

Viisivuotiaana, kun olin juuri oppinut kirjoittamaan, löysin tämän laatikon jostakin ja raapustin laatikon kanteen harakanvarpain oman nimeni ja 5 v. Itse olin kovinkin ylpeä kirjailustani, mutta äiti ei ollut erityisen ilahtunut siitä, että olin mennyt jättämään laatikkoon puumerkkini. :-)






Lisää kulmia löydät täältä.

tiistai 22. marraskuuta 2011

Reissunallen kapina

Kun mie kuulin, että pitää lähteä Intiaan, mie nousin parrikaadeille ja rupesin kapinoimaan. En yhtään halua lähteä Intiaan, kun elämä on siellä niin hirveen vaikeeta tämmöiselle suomalaisnallelle.

Ensinnäkään mie en voi mennä siellä ulos ollenkaan. Jäisin heti autojen alle, kun ne hullut intialaiset ajelee ihan miten sattuu. Sitten mua pelottaa ne koirat, jotka juoksentelee siellä ihan vapaina. Eikä ne ole mitään suloisia puudeleita, vaan hirviökoiria, joille mä oisin vaan yksi pieni suupala. Likaistakin Intiassa on, ja mun vaaleasta hipiästä tulisi hetkessä musta, jos menisin ovesta ulos. Siksiköhän ne intialaisetkin on niin tummia?

Syöminen on mulle Intiassa vähän haasteellista, kun siellä tungetaan sitä chiliä joka paikkaan. Oikeestaan mie kyllä tykkäisin chilistä aika paljon, mutta mie en voi syödä sitä, kun oon katsokaas algeerinen sille. Mun chili-algeeria huomattiin kerran, kun mä söin kuivattuja chilejä suoraan pussista. Sain tietenkin hirveät huudot, että eihän chilejä paljaaltaan kuulu syödä, ja jouduin kaiken päätteeksi vielä lasarettiinkin.

Se lääkäri oli kyllä varmaan joku puoskari, vaikka en mie oikeastaan edes tiedä, mitä puoskari tarkoittaa. Enhän miekään lääkärihommista mitään tiedä, mutta vähän mie ihmettelin, kun se pani mun käpälän pakettiin, vaikka mulla oli algeerinen reaktio. Onko normaalia?

Entäs sitten se pukeutuminen siellä Intiassa. Mie en kuulemma saisi juosta Intiassa ilman housuja, koska se on kuulemma intialaisten mielestä pervoa. Munkin pitäis kuulemma pukeutua jotenkin vähän konservatorisemmin, eikä mua yhtään huvittaisi. Ainakaan en haluaisi kääriytyä niihin kummallisiin kapaloihin, mitä intialaiset itse käyttää.

Näinkös tähän rättiin pukeudutaan?
Kuinka monta metriä tätä oikein on? Miehän hukun tänne!

Mie en oo myöskään koskaan tajunnut, pitääkö niitä koruja ja muita koristuksia oikeesti olla niin paljon ja joka paikassa. Intialaisilla kun on nenissäkin renkaat, varpaissa sormukset, käsissä jotain epäonnistuneita tatuointeja ja keskellä otsaa kärpäsenkakan näköisiä täpliä. Oon miekin joskus yrittänyt koristautua. Kerrankin löysin semmoisia otsatarroja, ja koristelin niillä vähän itseäni.

Pieleenhän se meni tämäkin yritys, kun ei noita täpliä kuulemma kuulu laittaa kuin yksi kerrallaan. Ihme touhua. Mun mielestä enempi on parempi.

On siellä Intiassa se hyvä puoli, että siellä ei tartte käyttää paksuja villapaitoja. Mulla kun on nähkääs niin paljon noita karvoja, että villapaidassa tulee vähän tukala olo.

Sekin mua hermostuttaa, kun mie en kuulemma saa enää matkustaa käsimatkatavaroissa. Mitäs sitten, jos matkalaukku häviää lopullisesti? Minne mie sitten päädyn? Ja miten kylmäkin siellä matkalaukkuosastossa on?! Pientä nallea pelottaa!

Kyllä mie niin mieluusti matkustaisin käsimatkatavaroissa, mutta on kuulemma epäilyttävää, että keski-ikäisellä naisella on nalle käsimatkatavaroissaan: jokuhan saattaa luulla, että mie oon nielaissut jotain pulveria, ja sitten huumekoira tulee ja repii mut riekaleiksi. Mie itse kyllä nautin siitä huomiosta, mitä mie saan aina turvatarkastuksessa, kun tarkastajatädit ja sedät nostelevat minua kassista esiin kaikkien ihasteltavaksi. Mie en ymmärrä, mitä hävettävää siinä muka on.

Kai mun on pakko kuitenkin ruveta alkaa valmentautua lähtöön. Mie tilasinkin jo postimyynnistä solariumlaitteen, jolla mie nyt meinaan ruskistaa itseäni. Siinä samalla aattelin kuunnella vähän J. Karjalanpiirakkaa ja Mustia Laseja.

sunnuntai 20. marraskuuta 2011

TOP 10: Mikä lentomatkustajissa ärsyttää?

Ilta-Sanomat julkaisi pari päivää sitten listan asioista, jotka Lonely Planetin kyselytutkimuksen mukaan ärsyttävät ihmisiä lentomatkoilla. Listalla oli semmoisia asioita kuin jalkahiki, selkänojan kallistaminen, kyynärnojien käyttö, vessassakäynti, juopumus, vauvojen itku, laitteiden räplääminen ja koneesta ulos ryntääminen. Listan innostamana rupesin itsekin miettimään, mikä minua ärsyttää kanssamatkustajissa lentomatkoilla. Sain top kympin ihan helposti kasaan. Smiley

10. Käytävän tukkijat
Jaloittelu silloin tällöin on ihan ok ja pitkillä lennoilla lähes pakollinen aktiviteetti. Itsekin harrastan jaloittelua mieluusti, koska en yleensä saa nukuttua lentokoneessa, oli lennon ajankohta mikä tahansa, ja takapuoli puutuu ja jalat turpoavat paikallaan istuessa. Joillekin pelkkä jaloittelu ei kuitenkaan riitä, vaan he jäävät seistä tököttämään keskelle käytävää ja rupattelemaan kaverin kanssa, tukkien tien kaikilta muilta käytävällä liikkujilta. Kun itse yrittää pusertautua näiden torikokoustajien ohitse, tulee melkein iskeneeksi lähistöllä istuvia kyynärpäällä silmäkulmaan ja tunkeneeksi takapuolensa jonkun naamalle.

9. Mulle kaikki heti -tyypit
Jotkut ilmeisesti luulevat, että heillä on oma henkilökohtainen lentoemonsa, koska he juoksuttavat lentoemäntää milloin minkäkin asian takia: pitää saada alvariinsa vettä, lisää viiniä, sanomalehtiä, peittoa ja tyynyjä, lisätietoa jatkolennoista, tietoa lentoreitistä ja mahdollisista vapaista istumapaikoista muualla koneessa, kun oma ei miellytä. Ystävällisyydestä ei tietenkään ole jälkeäkään, koska eihän lentoemännille tarvitse olla ystävällinen.


8. Liian painavat käsimatkatavarat

Olen sitä mieltä, että jokainen ottaa mukaansa tavaraa vain sen verran kuin jaksaa itse kantaa. Jos omaa laukkuaan ei itse jaksa nostaa ylähyllylle, vaan joka kerta pitää apua joltakulta toiselta, kannattaisikohan seuraavalla kerralla pakata mukaan vähän vähemmän tavaraa?

7. Käsinojan valtaajat
Tämä käsinoja kuuluu minulle. Olen liimannut käteni pikaliimalla käsinojaan merkiksi siitä, että tämä on ja pysyy minun käsinojanani koko lentomatkan ajan.

6. Tautiset
Sairaudelleen ei kukaan voi tietenkään mitään, mutta sairaanakin voi silti yrittää ottaa muut huomioon. Eräällä lennolla toisella puolella käytävää sattui istumaan nainen, joka yski jatkuvasti todella rohisevaa ja kovaäänistä yskää - suu apposen auki! Hän ei itse ilmeisesti tajunnut olevansa muille häiriöksi, eikä hän huomannut ollenkaan pitkiä silmäyksiä, joita lähellä istuvat häneen loivat. Lopulta eräs mies ojensi naiselle nenäliinan, jolloin nainen itsekin tajusi toimineensa vähän hassusti ja pyyteli kovasti anteeksi.

5. Humalaiset
Humalaiset voivat olla hauskoja, ärsyttäviä tai pelottavia, tapauksesta ja humalatilasta riippuen. Eräällä lomalennolla Goaan koneeseen ryntäsi viime tipassa suomalainen mies, joka oli valehtelematta aivan Michael Jacksonin näköinen. Mies oli niin umpitunnelissa, että lentohenkilökunta päätti jättää miehen Helsinki-Vantaalle. Pitkällisen neuvottelun jälkeen henkilökunta kuitenkin lopulta heltyi ja päästi miehen lentokoneeseen sillä ehdolla, että miehelle ei tarjoiltaisi koko lennon aikana yhtään alkoholia. Mies istui takanamme ja selosti vieressään istuneelle pariskunnalle koko elämäntarinansa, jonka kaikki muutkin lähistöllä istuvat joutuivat tietenkin kuuntelemaan. Dubain välilaskun aikana mies oli löytänyt jostakin valkoisen pitkän arabikaavun ja vetänyt sen heti päälleen. Kun hän sitten palasi lentokoneeseen, hän pysähtyi koneen ovella, nosti kätensä teatraalisesti ilmaan ja huudahti: "minä olen enkeli!"

4. Kärsimättömät matkustajat
Tuskin on turvavyön merkkivalo ehtinyt sammua, kun ihmiset ryntäävät nostelemaan laukkujaan ylähyllyltä ja tungeksimaan käytävälle. Mitä ihmeen järkeä on rynniä käytävälle, kun koneesta ei kuitenkaan pääse ulos yhtään sen aikaisemmin? Kännykkäkin pitää räplätä tietysti heti päälle, koska onhan tässä jouduttu olemaan niin monta tuntia ilman yhteyksiä ulkomaailmaan.

Tuollahan menee mun riisisäkki! Äkkiä perään!

3. Selkänojan kallistajat
Minua inhottaa, kun edellä istuva kallistaa selkänojansa syliini. Muutenkin vähäinen liikkumatila kutistuu olemattomaksi, ja televisioruutukin näkyy ihan kummallisessa kulmassa. Yllätyshyökkäykset ovat kaikkein ärsyttävämpiä ja joskus vaarallisiakin: ei ole yhtään kivaa, jos edessä istuva räväyttää selkänojansa alas vauhdilla, kun itse on juuri pää koipien välissä kaivamassa lattialla olevasta laukusta jotain, tai jos ruokailu on kesken. Periaatteessa on vähän tyhmää valittaa kallistetusta selkänojasta, koska sitä vartenhan se nappula on olemassa, että selkänojan saa kallistettua. Kyse on kai loppujen lopuksi siitä, että tilat ovat lentokoneessa muutenkin niin pienet ja ahtaat. Jos jalkatilaa on tarpeeksi, kallistettu selkänojakaan ei haittaa.

Ihanan paljon jalkatilaa.

2. Selkänojan potkijat
Jostakin syystä saan taakseni aina jonkun ihanan lapsukaisen, joka tuntuu keskittävän koko tarmonsa selkänojani monottamiseen. Tässä taannoin taakseni osui erityisen aggressiivinen tapaus, mutta minä päätin kerrankin suhtautua asiaan zenmäisellä tyyneydellä: en menettäisi hermojani enkä kääntyisi mulkoilemaan vekaraa ja hänen vanhempiaan, vaan oikein testaisin omaa kärsivällisyyttäni. Kun sitten jossakin vaiheessa nousin ylös mennäkseni vessaan ja käännyin uteliaana katsomaan, minkä näköinen lapsi selkänojaani oikein potki, meinasin pudottaa silmät päästäni: potkija olikin parikymppinen intialaisnainen, joka yritti ilmeisesti etsiä sopivaa nukkuma-asentoa. Hänen ilmeensä oli sitruunaakin happamampi, ja hän mulkoi minua vihaisesti - aivan kuin lentokoneen ahtaat tilat olisivat olleet minun vikani.

1. Haisevat matkustajat
Voiko olla mitään hirveämpää kuin haiseva vierustoveri kymmenen tunnin lennolla? Viimeisimmällä lentomatkallani edessäni istui vanha intialaismies, jonka hengitys haisi niin kamalalle, että meinasin pyörtyä joka kerta, kun hän kääntyi puhumaan hänen vieressään istuneelle vaimolle. Ja minä sentään istuin heidän takanaan; millaisetkohan hajuefektit vaimo sai nenäänsä? Kaikkein katalimpia ovat kuitenkin pierupommittelijat, jotka tuhnaavat ilmoille hirveitä hajupommeja. En tiedä, onko intialainen ruokavalio jotenkin erityisen kaasua tuottavaa (näin mies ainakin väittää), mutta pierupäästöt ovat minusta erityisen suuri ongelma juuri Intian-lennoilla.

*****

Omalle ärsytyslistalleni eivät pääse itkevät vauvat, koska eiväthän vauvat (tai vauvojen vanhemmat) itkulleen mitään voi. Myöskään vessassa kävijät eivät ärsytä minua lainkaan, koska itse ravaan vessassa jatkuvasti. Siksi otankin aina kuin mahdollista käytäväpaikan. Jos joudun jumiin ikkunapaikalle vieraiden ihmisten viereen, minua alkaa välittömästi pissattaa, kun ajattelenkin sitä mahdollisuutta, että minulle tulee varmasti heti vessahätä ja pitää pyytää ihmisiä siirtymään. En voikaan ymmärtää sellaisia ihmisiä, jotka pystyvät istumaan koko pitkän lennon ajan paikallaan, käymättä vessassa tai jaloittelematta kertaakaan.

keskiviikko 16. marraskuuta 2011

Saha

Tämän viikon makrohaasteen aiheena on työkalu. Minun käteeni osui ensimmäisenä saha, jota ei meillä kyllä hirveän useasti tarvita. Mitähän olen mahtanut viimeksi sahailla? Pakastepizzaa?






maanantai 14. marraskuuta 2011

Ahdistaa!!!

Olen yrittänyt sopeutua tähän ajatukseen jo jonkin aikaa, mutta se ei vain ota onnistuakseen. Pää on kuin ampiaispesä, joka kuhisee ajatuksia, pelkoja ja inhoa. En halua, en uskalla, en jaksa! En, en, en!

Olemme lähdössä taas Intiaan. Miljoonannen kerran, ja niin pitkäksi aikaa, että oksettaa. Minä hölmö kun luulin asuvani pysyvästi Suomessa ja tekeväni suomalaisia juttuja, kuten opiskelevani psykologiaa avoimessa yliopistossa. Tosiaankin luulin, että intialainen arki ja kaikki sen vastoinkäymiset ovat omalta kohdaltani taaksejäänyttä elämää. Että kävisin toki silloin tällöin Intiassa, mutta korkeintaan parin kuukauden lomamatkoilla. Just joo.

Minua ärsyttää Intiaan menossa niin moni asia, että olisikin helpompi listata kaikki ne asiat, jotka eivät ärsytä. Se lista alkaisi tästä ja loppuisi tähän.

Kaikkien arkielämän epäsujuvuuksien lisäksi minua ärsyttää Intiassa ehkä eniten liikenne, joka on mitä on. Päätön törmäily kaikkien mielikuvituksellisten ajoneuvojen ja erilaisten eläimien keskellä ei inspiroi minua yhtään. Intialaisessa liikenteessä kun ei ole mitään takuita: vaikka itse ei tekisi muuta kuin istuisi liikkumattomassa autossa, jostakin kulman takaa saattaa syöksyä autoriksa, joka kaatuu konepellille. Tai vaikka itse yrittäisi ajaa kuinka kaikki aistit äärimmilleen viritettyinä, ns. ennakoivaa ajoa (haha!), auton eteen voi ampaista kiljuva sika, joka syöksyy suoraan eturenkaan alle. Minusta eläimiin törmäily ei ole mitenkään kivaa eikä ainakaan normaalia, ja siksi otankin tämmöiset tapaukset hirveän raskaasti. Tuonkin sian epätoivoinen kiljunta soi korvissani vielä pitkän aikaa, ja mies joutui ottamaan käyttöön koko lohdutusarsenaalinsa: ei siinä olisi kukaan voinut tehdä mitään, kun sika tuli keskikorokkeen raosta auton eteen niin äkkiarvaamatta.

Voisimme tietenkin palkata autonkuljettajan, jolloin minun ei tarvitsisi murehtia liikenteestä yhtään. Sen kun vain istuisin takapenkillä ja lueskelisin intialaisia naistenlehtiä sillä aikaa, kun kuljettaja vie minut kaupungin toiselle laidalle ostamaan länsimaisia jogurtteja. Kaikki normaalit ihmisethän tekevät näin: he palkkaavat autonkuljettajan ja työllistävät samalla yhden ihmisen. Sitten olemassa näitä epänormaaleja tapauksia, kuten minä; hätähousuja, joiden mielestä asiat tulevat nopeimmin ja parhaimmin tehtyä, jos ne tekee itse. Johan siinä menee vapauskin ihan kokonaan, jos joutuu olemaan riippuvainen autonkuljettajasta!

Mitä minä siis oikein valitan, jos kerran autolla ajaminen on oma valintani? Pöljä.

Minua ärsyttää suunnattomasti myös se, että asuminen ja eläminen pitää aloittaa taas ihan nollasta: pitää etsiä asunto ja kalustaa se, jokaista pienintäkin - ja varsinkin isointa - tavaraa myöten. Rasittaa se kaupoissa juokseminen, tinkiminen ja tavaroiden etsiskely ympäri kaupunkia. Ahdistaa se asentajien ja tavarantoimittajien kyttäily, kun eihän se ole mitenkään kirkossa kuulutettua, että perille tulee oikea määrä oikeita tuotteita tai että tuotteet asennetaan niin, että ne toimivat vielä seuraavanakin päivänä.

Kaikkein eniten minua kauhistuttaa Intiassa kuitenkin se, miten paljon Intia rasittaa (pidemmän päälle) henkisesti, ainakin minua. Intiassa kun joutuu näkemään sellaisia asioita, joita ei tiennyt olevan olemassakaan, ja siellä myös joutuu sellaisiin tilanteisiin, joihin Suomessa ei voisi koskaan joutua. Siksi itsestään löytää Intiassa aivan uusia puolia, eivätkä kaikki löydökset läheskään aina miellytä. Joskus en tunnista itseäni omasta käyttäytymisestäni ollenkaan. Heikoimpina hetkinäni minun tekisi vain mieli kaivautua peiton alle, kun tuntuu, että inhoan koko Intiaa ja jokaista intialaista niin paljon. Yksinäisyys vain pahentaa asiaa, kun enhän minä voi oikein valittaa kenellekään intialaiselle, että kyllä te intialaiset olette oikeita persläpiä. Miehelleni voin tietysti itkeä ja parkua, mutta häneltä ei tässä asiassa yleensä hirveästi empatiaa heru: hän kun asettuu heti puolustuskannalle, jos haukun kaikki intialaiset pystyyn. (Miksi ihmeessä?) Suomeenkaan en viitsi soittaa ja valittaa, koska välimatka tekee pienistä ongelmista hirveän isoja. En viitsi turhaan huolestuttaa murheillani ketään, varsinkaan kun tiedän, että seuraavana päivänä oloni saattaa olla jo paljon parempi.

Yksi asia on kuitenkin varma: Intiassa ei räkä jäädy lenkillä nenään. Kukahan se nimittäin juuri jokin aika takaperin kuuluttikaan vihaavansa talvea ja kaikkea mitä siihen liittyy? Olisi ehkä kannattanut pitää mölyt mahassaan. Sitä saa mitä tilaa.

Tiedän kyllä, että Intiaan muutto ei (ehkä) ole mikään maailmanloppu ja että tapahtuu sitä maailmassa hirveämpiäkin asioita. Ehkä tämä synkeys vielä muuttuu iloksi, vaikka tällä hetkellä on kyllä ihan hirveän vaikea uskoa sitä. Tahtoisin vain tunkea pääni pensaaseen tai nukkua prinsessan unta pari vuotta.

keskiviikko 9. marraskuuta 2011

Valkoinen

Parempaa postausinnostusta odotellessa ajattelin taas osallistua makrohaasteeseen, jonka aihe on tällä viikolla valkoinen.

Elämä on tämmöistä:

välillä on sumuista,

välillä on kirkkaampaa

ja joskus kaikki on ihan pienestä kiinni.

Lisää valkoista löydät täältä.

keskiviikko 2. marraskuuta 2011

Vanhoja valokuvia

Innostuin eilen siivoamaan vaatehuoneen, ja sitä inspiraatiota olikin odoteltu jo aika pitkään. Kyllä olikin sitten hyvä mieli, kun homma oli vihdoinkin tehty!

Projekti ei kylläkään edennyt kovin nopeasti, kun välillä piti jäädä katselemaan vanhoja valokuvia ja lueskelemaan vanhoja kirjeitä ja kortteja. Paperivalokuvissa on ihan oma taikansa, eikä siitä nyt niin kovin pitkä aika ole, kun valokuvat vietiin Anttilaan tai Citymarkettiin kehitettäviksi. Kuvia joutui odottelemaan monta päivää, vaikka mieli olisi palanut halusta nähdä heti, millaisia mestariotoksia filmiltä paljastuu. Näin jälkeenpäin ajateltuna odottelussa oli oma hohtonsakin, vaikka silloin se kyllä pelkästään ärsytti.

Oikeastaan en suuremmin edes pidä vanhojen valokuvien katselusta, koska kuvista näkee ajan kulumisen niin selvästi. On surullista tajuta, kuinka paljon kaikki läheiset ovat vanhentuneet, oikeastaan ihan huomaamatta. Kuvat tuovat myös mieleen kaikenlaisia kuviin liittyviä tapahtumia ja onnellisia ja vähemmän onnellisia aikoja, jotka oli jo melkein unohtanut. Kyyneliltäkään ei siis voi välttyä...

Lapsuudenkuvat sen sijaan ovat varsin hauskaa katsottavaa! Erityisesti tykkään katsella mieheni lapsuudenkuvia, kun ne ovat - ihan kirjaimellisesti - niin eri maailmasta kuin omani. Vaikea uskoa, että mies on joskus ollut semmoinen rääpäle ja että anoppikin on joskus ollut nuori nainen.Smiley

Olisikohan ihan ensimmäinen jouluni?

Neljävuotissynttärit ja massiivinen puhallus.

Vähän isompana tyttönä mamman keinussa.

Mies ja hänen veljensä.
Olisikohan alla uusi menopeli, kun hymyt ovat noin leveät?

Anoppi kotimaisemissaan maaseudulla.

Tuima ilme.

Ihana anoppi.
Smiley