Jos jokin esine tuottaa sinulle iloa, pidä se. Jos ei, piilota se kaappiin.


perjantai 31. elokuuta 2012

WOW!

Lehtien ja kirjojen edullisuus on yksi niistä asioista, joista tykkään Intiassa kovasti. Paikalliset lehdet maksavat edullisimmillaan 25 rupiaa (35 senttiä) ja kalleimmillaankin vain noin 100 rupiaa. Pokkarimallisia kirjoja saa parillasadalla rupialla, eivätkä kovakantisetkaan maksa paljon enemmän. Varsinkin lehtiä voi ostella Intiassa aika huolettomasti, ilman että tarvitsee miettiä, tulevatko ne kaikki edes luettua. Lehtivalikoimakin on aika hyvä, varsinkin kirjakaupoissa, joista saa sekä paikallisia että tuontilehtiä. Itse ostan lähinnä paikallisia lehtiä, ja minulla on muutama suosikki, jotka pitää ostaa aina, kun niiden uusi numero ilmestyy: WOW!, joka on Hyderabadin kaupunkilehti; Woman's Era, joka on intialainen naistenlehti ja joka tuottaa välillä suunnatonta hupia näin suomalaisin silmin luettuna sekä Good Food India, joka on monipuolinen intialainen ruokalehti.

Söötti kansikuvapoika. Kun ei nyt vaan leikkais sormeensa.

Löysin WOW!:n jo aika alkuvaiheessa tultuani ihan ensimmäistä kertaa Hyderabadiin. Ihmettelin silloin - ja ihmettelen vieläkin - sitä, miten Hyderabadilla voi olla näin laadukas ja monipuolinen kaupunkilehti. Olin todellakin, että wow! - eihän edes Helsingillä ole (tietääkseni) tällaista kaupunkilehteä. Lehti ei myöskään oikein istu siihen käsitykseeni, että Hyderabad on muihin Intian metropoleihin (esim. Mumbai, Bangalore, Delhi) verrattuna vieläkin aika takapajuinen kaupunki, mutta varmasti muillakin Intian suurkaupungeilla on omat vastaavat lehtensä.  

Minulle WOW!:n tärkein ja kiinnostavin osuus ovat ravintolasivut, joilla esitellään kaupungin uusia ravintoloita. Etsin aina ensimmäiseksi tämän ravintolaosuuden, ja luen sen sitten hartaudella läpi. Nyt kun emme enää (ukkelin vatsavaivojen takia) käy ravintoloissa yhtä usein kuin ennen, saatan aloittaa lukemisen ihan etukannestakin. Smiley

(Jos kiinnostaa katsella kuvia ja lukea juttuja tarkemmin, kuvat suurenevat klikkaamalla, niin kuin aina ennenkin.) 




Lehden loppuosassa sijaitsevat listaukset kaupungin palveluista ovat hyödyllisiä varsinkin uudelle tulokkaalle.



Jokaisessa numerossa on oma teemansa, ja elokuun numerossa teemana oli Hyderabadin masterchefit eli hyderabadilaiset oman elämänsä huippukokit.

Sama söötti poika taas. Aika hitaasti käy toi pilkkominen.
Hyderabadin suosituin ruokabloggaaja.

Mainoksia lehdessä on - kuten intialaisissa lehdissä yleensäkin - aika paljon. Femina-nimistä lehteä en osta enää ollenkaan siitä syystä, että siinä ei paljon muuta olekaan kuin mainoksia. WOW!:n ja muidenkin lehtien mainokset kuvastavat hyvin intialaista kulttuuria.










Mitään verkkarimainoksia lehdistä on siis ihan turha hakea. Smiley

Kuukauden menot on listattu menosivuille näppäräksi taulukoksi. Lehdessä ei ole läheskään kaikki kaupungin tapahtumat ja menot, mutta osa kuitenkin. Lisäksi taulukkoon on merkitty myös paikalliset juhlapäivät, mikä on hyvä juttu sellaiselle, joka ei näitä juhlapäiviä tiedä.


Muotisivut kuuluvat tietysti myös asiaan. Elokuun numerossa perehdyttiin monsuunikauden muotiin, kun kerran sellainen on paraikaa meneillään.


Intiassa noudatellaan monsuunikautena sitä periaatetta, että mitä harmaampi ilma, sitä värikkäämmät vaatteet. Jos kerran ulkona on jo harmaata, niin pukeutumisen ei enää tarvitse olla sitä, vaan harmautta vastaan pitää taistella värikkäin vaattein! 

Lehdessä on tietysti myös pakolliset elokuva-arvostelut (mikään arvonsa tunteva lehtihän ei voi Intiassa olla ilman jotakin elokuvamaailmaan liittyvää) sekä kirja- ja musiikkiarvosteluja. Myös kaupungin uusista menopaikoista tiedotetaan. Uutuudet ovat joskus vähän kummallisia, niin kuin tämäkin ihmisversio pöytäjalkapallosta.


Ralliakin pääsisi ajamaan, eikä maksaisi kuin vaivaiset 1000 rupiaa (15 euroa). Tämä kiinnostaisi minua kovasti. Smiley


Lehden loppupäässä on aina pari sivua kuvia milloin mistäkin kissanristiäisistä: ketä oli paikalla ja mitä kenelläkin oli päällä. Tiirailen nämäkin sivut aina aika tarkkaan, vaikka eihän tämä mitään kovin järjellistä luettavaa ole. Smiley




Ja jos kissanristiäisiin on osallistunut yksikään ulkomaalainen, tämä päätyy taatusti kuvaan (ks. ylemmän kuvan oikea ylälaita)!

keskiviikko 29. elokuuta 2012

Mitä kuuluu

Pahimmasta lähtöapatiasta on nyt selvitty ja perille Intiaankin on saavuttu. Kiitos vielä kerran edelliseen postaukseen kommentoinneille. Olette ihania. Smiley

Lensin Hyderabadiin ensimmäistä kertaa elämässäni Lontoon kautta British Airwaysilla. Finnairin lennot olivat niin kalliita, että minusta oli järkevämpää lentää Lontoon kautta, vaikka matka kestäisikin vähän pitempään - lento kun tulisi Lontoosta suoraan Hyderabadiin. Finnairilla en pääsisi Hyderabadiin, mikä ei Intiaan päin tullessa ole mikään ongelma, koska Delhistä lähtee ihan mukavasti lentoja Hyderabadiin. Suomeen päin matkustettaessa yhteys on hieman ongelmallisempi, koska Finnairin lento lähtee sen verran aikaisin, että saman aamun lennoilla ei ehdi Hyderabadista Delhiin. On siis pakko olla edeltävä yö hotellissa, ja minä olen jo pikkuisen kyllästynyt siihenkin vaihtoehtoon.

Matka oli toki pitkä - ensin kolme tuntia Lontooseen, sitten viisi ja puoli tuntia odottelua Lontoossa ja vielä kymmenen tunnin lento Hyderabadiin - mutta onneksi matka ei ollut ihan niin pitkäveteinen kuin olin etukäteen kuvitellut, vaikka yksin matkustinkin. Normaalisti otan yksin matkustaessani (vessa-asioista johtuen) aina käytäväpaikan, mutta nyt otin riskin ja varasin Lontoon-lennolle ikkunapaikan. Halusin nimittäin nähdä Lontoon edes ilmasta käsin, kun en ole aiemmin kaupunkia nähnyt, niin ilmasta kuin maastakaan. Kone teki Lontoon yllä vielä jonkinlaisen kunniakierroksen, joten Lontoo tuli nähtyä varsin perusteellisesti. Smiley

Peltoja Lontoon liepeillä.



Keskellä virtaa Thames.
Lontoon keskustaa - vaikka eipä tuosta kuvasta paljon mitään näe.
Lontoon kapeita ja korkeita taloja.

Ukkeli oli lähes pakottanut minut ostamaan varauloskäyntipaikan, jossa olisi jalkatilaa enemmän, ja kun viereinen paikkakin oli tyhjä, minulla oli tilaa oikein hyvin. Kone oli muutenkin lähes puolityhjä. Koneessa oli lisäkseni kaksi länsimaalaista miestä, mutta muuten olin lennolla ainoa länsimaalainen, ja intialaiset mammat silmäilivät minua hyvin kiinnostuneina.

Intialaisten kanssa matkustaminen oli taas yhtä mielenkiintoista kuin aina ennenkin. Yksi mamma nousi seisomaan kesken laskeutumisen, koska hän ei ollut ilmeisesti vielä oppinut, mitä turvavyön merkkivalo tarkoittaa, vaikka se oli selitetty hänelle useampaan kertaan (hänen omalla äidinkielellään). Yhdelle miehelle tuli vatsakipuja ja ilmeisesti jonkinlaisia hengitysvaikeuksia kesken lennon, ja lentohenkilökunta siirsi hänet varauloskäyntipaikkojen viereen keskelle, jossa oli enemmän jalkatilaa. Pian mies kuitenkin tervehtyi niin, että oli vaatimassa yhdeltä lentoemolta kahvia tai teetä, mutta sai vain kupillisen kuumaa vettä ja käskyn siemailla vettä hitaasti. Lentoemäntä ei ollut halunnut tuoda miehelle kahvia tai teetä, koska ne saattaisivat vain pahentaa vatsaoireita. Mies lipitteli vettä tyytymättömän näköisenä, mutta onnistui pian saamaan toiselta lentoemännältä kupillisen kahvia, joka maistui ilmeisesti vettä huomattavasti paremmalta. Kun olin menossa lähimpään vessaan, sieltä tuli juuri ulos nuorehko mies, joka jäi empien seisomaan vessan ovelle. Hän totesi minulle vessan olevan aika hirveässä kunnossa, ja kun kysyin, millä lailla hirveässä kunnossa, hän sanoi, että joka paikka lainehtii vettä. "Ehkä sinun kannattaisi mennä toiseen vessaan", hän neuvoi. Intialaisille vessa on näköjään aina "wet toilet", jossa saa ruiskia vettä mielin määrin joka paikkaan.

Salamatkustaja kurkkii.

Pientä komiikkaakin matkalla nähtiin. Kaksi miespuolista lentoemoa (mitä he ovat nimeltään?!) jakoi kärrystä erikoisannoksia ennen varsinaista ruoanjakelua. Toinen jätti kärryn menosuunnan puoleiset ovet levälleen ja lähti johonkin. Toinen, kärryn takana ollut, mies lähti työntämään kärryä, mutta törmäsi viereisen istuimen käsinojaan. Salaatit, lämpimät annokset, ruokailuvälinepaketit ja juomat lentelivät pitkin käytävää. Toinen mies joutui sitten konttaamaan lattialla ja siivoamaan, ja kyllä häntä sapetti! Avonainen käsilaukkuni sattui olemaan juuri tapahtumahetkellä viereisellä istuimella, ja yksi "Indian veg" -ruoka-annos lensi kaaressa laukkuuni. Onneksi folio oli niin tiukasti annoksen päällä, että minun ei tarvinnut kaapia riisiä laukustani! Kumpikaan miehistä ei näyttänyt huomaavan laukkuuni pudonnutta annosta, joten ojensin sen toiselle miehelle ja sanoin sen lentäneen laukkuuni. "Putosiko se lattialle?", mies kysyi. Selvensin sen pudonneen laukkuuni, ja mies tokaisi: "ai sinnekö se laskeutui". Varsinainen pakkolasku!

Enpä ole koskaan nähnyt näin hyvää vastaanottoa millään lentokentällä: kärryt on aseteltu valmiiksi laukkuhihnan viereen riviin odottamaan matkustajia!

Olin perillä Hyderabadissa puoli kuuden aikaan aamulla, ja muutaman tunnin unien jälkeen rupesin heti kotihommiin.

Joku ukko oli kuulemma käynyt lauantaina siivoamassa koko kämpän, mutta halusin silti siivota itse - ja johan asunto täytyy muutenkin siivota parin päivän jälkeen. Olin pelännyt, että minua odottaisi joku hirveä muurahais-, pulu- tai muu vastaava elukkakatastrofi, mutta onneksi niin ei käynyt. Muutaman kuukauden poissaolon jälkeen oli kuitenkin pakko käydä läpi keittiön kaapit ja siivota keittiö muutenkin perusteellisesti. Saldo: kasa kuolleita muurahaisia kahdessa kaapissa ja kasa eläviä toisessa, kun joku (ukkeli, anoppi?) oli ystävällisesti kaatanut purkillisen seesaminsiemeniä kaapin pohjalle. Riisiinkin oli taas ilmaantunut pieniä mustia elukoita, mutta onneksi riisiä oli jäljellä enää niin vähän, ettei harmittanut heittää niitä pois. Kun olin saanut koko huushollin siivottua ja laittanut kaikki kamani paikoilleen, tuli taas ihan kotoinen olo.

Niin kiire minulla ei kuitenkaan koskaan ole, ettenkö ehtisi välillä kyttäilemään naapuritalojen tapahtumia. Smiley


Naapurin talonvahti oli pessyt pyykkiä ja levitellyt pyykit kuivumaan pitkin pihaa ja muurin päälle. Maan tasossa kuivattaminen on täällä aivan tavallinen tapa kuivattaa pyykkiä, mutta olen aina ihmetellyt, eivätkö pyykit likaannu maassa uudestaan. Ymmärrän maassa kuivattamisen siinä tapauksessa, jos pyykkinarua ei ole, mutta muuten kyllä ihmettelen menetelmän käyttökelpoisuutta.

Minäkin olen pessyt pyykkiä useamman koneellisen ja kiittänyt itseäni siitä, että silloin aikoinani metsästin kokoontaitettavaa pyykinkuivaustelinettä kissojen ja koirien kanssa - ja myös löysin sopivan. Sadekautta on nyt jatkunut täällä parisen kuukautta, ja vielä olisi kuukauden verran jäljellä. Se tietää sitä, että ilma on hyvin kostea ja sää hyvin arvaamaton, joten pyykkien kuivattaminen pyykkinarulla on arpapeliä. Ilma muuttuu hyvin äkisti: yhdessä hetkessä voi olla kaunis ilma ja seuraavassa hetkessä voi sataa kaatamalla. Kannettavan pyykkitelineen saa siirrettyä tarvittaessa sisään, ja jos sen laittaa yöllä makuuhuoneeseen, niin kattotuuletin edesauttaa pyykkien kuivumista. Smiley

Yhtenä hetkenä on kaunista,
sitten taivaan täyttävät tummat pilvet,
ja sitten sataa kaatamalla.

Sadekausi on aiheuttanut myös sen, että tiet ovat menneet paikoitellen aivan hirveään kuntoon, ja hyviltäkin näyttäviltä teillä saattaa olla isoja ja yllättäviä monttuja ja kuoppia. Ajaminen täytyy opetella ikään kuin uudestaan, kun ne tiet, missä ennen sai huristella tuhatta ja sataa, ovatkin nyt ennalta-arvaamattomassa kunnossa.

Minun ei tosin ole tarvinnut vielä hirveästi ajella, kun automme on lainassa appivanhemmilla. Heidän oma autonsa on Nelloressa, josta auto on tarkoitus hakea ilmeisesti nyt viikonloppuna. Appivanhemmat ovat käyttäneet minun poissaollessani meidän pikkuautoamme, koska se vie vähemmän polttoainetta kuin heidän oma autonsa. Varsinkin anoppi on hyvin tarkka polttoaineen kulutuksesta ja polttoainelaskusta. Minua ei autottomuus muutaman päivän ajan oikeastaan haittaa, koska nyt minun ei ainakaan tarvitse kyytiä ketään, ja lähimpään kauppaankin (jonne tosin on yli kilometri) pääsen kävellen.

Ihmettelen, että anoppilan autonkuljettaja on vielä kuvioissa mukana. Olin aivan varma kesäkuussa Suomeen lähtiessäni, että se oli viimeinen kerta, kun autonkuljettajan näin. Toki autonkuljettaja on ehtinyt jo näyttämään kaikki intialaisten autonkuljettajien maneerit: hän on lainannut useampaan otteeseen rahaa ja ollut yllättäen pois useita päiviä milloin minkäkin syyn takia. On aivan todellinen ihme, että hän ylipäänsä vielä on appivanhempien palveluksessa.

Sitten kun saamme auton takaisin, haluan aika pian päästä käymään appivanhempien uudella tontilla. Se on kuulemma muuttunut nyt sadekauden aikana aivan toisennäköiseksi, ja oikein palan halusta päästä näkemään sen!

perjantai 24. elokuuta 2012

Iso musta pilvi

Yritän olla aina suhteellisen myönteinen ihminen ja nähdä huonoissakin asioissa jotain hyvää. Vaikeudet on tehty voitettaviksi; se mikä ei tapa, vahvistaa, ja niin edelleen. Joskus kuitenkin vajoan synkkyyteen, eikä missään - varsinkaan elämässä - tunnu olevan mitään järkeä. Epätoivo ja ahdistus valtaavat mielen, enkä tiedä, miten saisin kaivettua itseni kuopasta ylös. Hetken saattaa naurattaa, mutta sitten taas muistuu mieleen, kuinka tyhjää elämä on.

Maanantaina minun täytyy taas raahata itseni ja matkatavarani lentokentälle ja aloittaa matka kohti Intiaa. En ollenkaan haluaisi lähteä. Olen kyllästynyt ainaiseen tulemiseen ja lähtemiseen, ainaiseen hyvästien jättämiseen. En tiedä, olenko tullut vanhaksi vai mitä (nuortunut en ainakaan ole, se on varma), mutta hyvästien jättäminen on tullut hirveän vaikeaksi. Milloin on viimeinen kerta, kun toisen tapaa? Tuliko sanottua varmasti kaikki?

Olen kyllästynyt siihen, että minulla ei ole mitään pysyvää oikeastaan missään, vaan elämääni leimaavat tilapäisyys ja epätietoisuus. Häröillään vähän siellä sun täällä, mutta ei olla kunnolla oikein missään. Puuhaillaan vähän sitä sun tätä, mutta ei tehdä kunnolla oikein mitään. Tässä iässä pitäisi olla jo vähintäänkin pysyvä asuinpaikka, ura, perhe, pari koiraa ja harrastuksia tyyliin "pitsinnypläystä työväenopistolla keskiviikkoisin". Minulla sen sijaan on kaikki vielä ihan puolitiessä, vaikka ikää on jo kertynyt sen verran, että kaiken pitäisi olla valmista. Lasken epäuskoisena ikävuosiani ja mietin, että en ole mitenkään voinut elää kaikkia näitä vuosia. Minähän olen vielä ihan viisitoistakesäinen!

Toisaalta olen aina rakastanut matkustamista ja pieniä seikkailuja, ja siksi tuntuu väärältä valittaa: enkö minä ole juuri tätä halunnutkin? Jos olisi pitänyt tehdä tietoinen valinta, enkö olisikin valinnut mieluummin liikkuvaisen ja vaihtelevan elämäntyylin kuin samat rutiinit päivästä toiseen? Jos kerran olen tätä itse halunnut, niin eikö syyllistä kannattaisi etsiä peilistä? Ei sellaisesta saa valittaa, mitä on itse halunnut! Mutta entäpä, jos olenkin tullut katumapäälle: tahtoisin kääntää aikaa 20 vuotta taaksepäin ja elää elämäni nyt ihan toisin, koska minusta tuntuu, että olen elänyt elämäni ihan väärin. Mennyttä en saa kuitenkaan takaisin, joten ei auta muu kuin yrittää elää tekemiensä ratkaisujen kanssa. Kunpa vain tietäisin, miten. Eikä se edes helpotu vaan käy ajan mittaan aina vain vaikeammaksi.

Koska mies joutuu olemaan Intiassa, ja kaikki omat läheiseni ovat Suomessa, tuntuu melkein siltä kuin joutuisin tekemään valinnan mieheni ja muiden välillä. Rakastan miestäni ja haluan olla hänen kanssaan, mutta miksi minun täytyy sen takia olla niin kaukana kaikista muista? Melkein toivoisin, että olisin vielä samanlainen kuin joskus teininä ja myöhemminkin: kylmä ja kovakuorinen ihminen, joka ei koskaan itkenyt ainakaan muiden nähden eikä totisesti ainakaan kaivannut ketään. Kyllä elämä olisi helppoa, kun ei koskaan tarvitsisi haikailla kenenkään perään.

Toisinaan taas olen kiitollinen siitä, että olen nykyään tunteva ihminen: olisi kauheaa olla joku tekopirteä pirkko, joka kieltäisi tunteensa omalta itseltäänkin. Mitä se sellainenkaan elämä olisi, jos vain mennä porskuttaisi eteenpäin, tuntematta koskaan oikein mitään?

Synkkyyden keskellä minua lohduttaa toivo paremmasta huomisesta. Jos tänään on ollut oikein apea mieli ja surkea päivä, huominen ei oikeastaan voi olla muuta kuin tätä päivää parempi. Mutta entäpä jos se ei olekaan? Entä jos tästä tuleekin pysyvä olotila?

Kiitos ja anteeksi.

lauantai 18. elokuuta 2012

Peruspiknikki

Suomessa oleskelu on venähtänyt pidemmäksi kuin oli alun perin tarkoituskaan, mutta kohta on loma lopuillaan, sillä lähden Intiaan taas reilun viikon päästä. Nyt täytyy kuitenkin yrittää vielä nauttia kesän viimeisistä rippeistä, rauhallisesta elämästä ja mukavista lenkkeilykeleistä.

Äitikin kerkesi pääkaupunkiseudulle vielä muutamaksi päiväksi, ja päätin käyttää äiskänkin Lauttasaaressa paikoissa, jotka olin löytänyt aiemmin vahingossa kesällä geokätköjä etsiessäni. Arvelin, että äitikin tykkäisi näistä paikoista. Smiley

Myllykalliolta löytyi sotarompetta, jota en ollut aiemmalla käynnilläni edes nähnyt.



Tykin käyttötarkoituksen voin kyllä kuvitella, mutta noiden pyöreiden pömpeleiden en. Ehkä ukot ovat piilotelleet sodan aikana niissä pyssyt tanassa? 

Kelopuita oli paljon, ja yksi leppiskin lensi kameraan.




Ilma oli ihan kummallinen - meren ja taivaan rajaa ei oikein erottanut, kun ilma oli tässä vaiheessa päivää vielä jotenkin kummallisen samea.


Minua harmittaa, kun kameraani on ilmestynyt jokin viiru, enkä tiedä, missä kohtaa kameraa se oikein on. Viiru näkyy vaaleammissa kuvissa (tuossa kuvassa se näkyy puiden yläpuolella keskellä). Olen yrittänyt puhdistaa linssiä, mutta se ei ole auttanut mitään, joten kameran sisällä täytyy olla jokin roska tai vastaava. Höh.

Myllykalliolta läksimme alas meren rantaan nauttimaan piknikkiä ja loikoilemaan auringossa, joka oli ilmestynyt pilvien takaa.




Seurailimme lintuperheen touhuja: emo (vai isäkö se oli?) pyydysti kalaa, ja lapset uiskentelivat perässä nälkäisinä piipittäen.


Välillä saalis näytti kyllä ihan kummalliselta. Mitä ihmettä emo sai saaliikseen?


Piknikin jälkeen läksimme ajelemaan päämäärättömästi jonnekin, kun ei huvittanut vielä mennä kotiin, ja kahvihammastakin kolotti. Ajelimme kohti Helsingin keskustaa, ja sitten muistin, että en ole pitkään aikaan käynyt Talvipuutarhassa. Siellä olisi varmasti kahvilakin!

Pahaksi onneksemme tulimme puutarhaan vain vähän ennen sulkemisaikaa, joten kierros meni melkoisella pikajuoksulla. Paikka oli kuitenkin tosi upea, joten nopeakin kierros oli parempi kuin ei mitään.


 Ja sitten taas näitä kasvikuvia. Smiley



Lihansyöjäkasvi. Teki mieli tökkiä tätä sormella, mutta äiti kielsi. Smiley



Täpläpiispanhattu-niminen kaktus. En ole kyllä koskaan nähnyt näin omituisen näköistä kaktusta!



Kahviakin saimme, herttaisessa pihakahvilassa.


Talvipuutarhakäynnin jälkeen piti päästä kiipeilemään puutarhan viereisille kallioille, jos sieltä vaikka näkyisi jotain mielenkiintoista. Eihän sieltä mitään maisemia näkynyt, mutta Olympiastadionin torni sieltä näkyi. Kun näin, että ylhäällä tornissa oli ihmisiä, rupesin mankumaan äidiltä, että eikö mekin voitaisi käydä ylhäällä tornissa, kun en ole koskaan ennen siellä käynyt. Pienen mankumisen jälkeen äiti suostui, kun olin ensin googlettanut puhelimella, että torniin ei tarvitsisi kävellä, vaan sinne mentäisiin hissillä. Smiley


Lippuja myyvältä vahtimestarilta kuulimme, että torniin ei edes pääsisi portaita pitkin lainkaan, koska portaat oli suljettu. Joku oli kuulemma aikoinaan hypännyt tornista benji-hypyn - ilman köyttä - ja kyseisen tapauksen jälkeen portaat oli suljettu. 

Ajelimme hissillä yhdenteentoista kerrokseen, minkä jälkeen piti vielä kavuta portaat yhden kerroksen verran, jotta pääsimme näköalatasanteelle.


 Sitten silmiemme eteen aukesivatkin hienot näkymät.







Pasilan yllä ukkosti.
Nyt nautimme viiniä, ja kohta menevät uuniin valkosipulivoipatongit. Smiley