Jos jokin esine tuottaa sinulle iloa, pidä se. Jos ei, piilota se kaappiin.


maanantai 30. kesäkuuta 2014

Varokaa putoavaa omenaa

En ole koskaan ollut mikään erityisen sukurakas, mikä on johtunut osittain siitä, että meidän sukuumme on siunaantunut joitakin (kauniisti sanottuna) erikoisia tyyppejä. Olen tullut siihen tulokseen, että minun ei ole mikään pakko olla tekemisissä pahansisuisten ihmisten kanssa, vaikka he kuinka olisivat minulle sukua. Sukuani en voi valita, mutta sen voin sentään valita, olenko sukulaisten kanssa tekemisissä vai en. Vika ei tietenkään ole pelkästään siellä toisessa päässä, vaan syytä on sopinut etsiskellä peilistäkin: olin nuorempana kovin ahdistunut ja herkkä, ja otin ehkä huumoriksi tarkoitetut kommentit aivan liian vakavasti.

Vaan nyt olen sen verran vanhempi (juu) ja viisaampi (en), että kun meille tuli kutsu sukulaispojan rippijuhliin, päätin lähteä katselemaan, miltä niiden vähän kaukaisempien sukulaisten näkeminen tuntuisi. Ajan olisi ainakin luullut tehneen tehtävänsä, sillä sitä oli kulunut yli 20 vuotta. Ukkelikaan ei ole tavannut muita kuin lähimpiä sukulaisiani, joten ajattelin, että hänenkin on korkea aika nähdä, missä minun juureni ovat.

Siitäkin on kauan, kun olen käynyt viimeksi rippijuhlissa, joten rippijuhliin liittyvät tavat ja käytännöt olivat päässeet minulta hieman unohtumaan. Onneksi äidillä oli hyllyssä tapakirja, jossa kerrottiin kirkollisista juhlista ja perinteistä. Sitä sitten juhannuksena yhdessä tavasimme.




Videokameroista heräsi epäilys, että kyseinen opus saattaa olla aika vanha ja tietokin vähän vanhentunutta, mutta eihän tuo kirja ollut kuin vuodelta 1987.

Onneksi netistä löytyi ajankohtaisempaakin tietoa. Lahjaideoita miettiessämme löysimme sellaisenkin mielenkiintoisen ehdotuksen, että rippilapselle voi antaa esimerkiksi tatuointilahjakortin. Kerrassaan loistava idea! Vanhemmatkin varmasti ilahtuisivat, kun kaikki eivät toisi vain rahaa, jonka nuori käyttää kuitenkin johonkin turhuuteen, vaan lahjasta jäisi pysyvä muisto.

Kun käyttäytymis- ja lahja-asiat oli mietitty (emme kuitenkaan päätyneet tatuointilahjakorttiin), oli aika miettiä vaatetusta. Päätin jo melko aikaisessa vaiheessa, että en ostaisi juhlia varten mitään uutta, vaan menisin niissä vaatteissa, mitä kaapista löytyisi. Olen niin sata kertaa nähnyt, miten niille vaatteille käy, jotka ostetaan pakon edessä jotain tiettyä tilaisuutta varten. Kaupasta ei löydy kerta kaikkiaan mitään sopivaa, ja sitten kun ei jaksa enää etsiä, ostaa jotain sellaista, mitä ei muuten ostaisi, koska on pakko löytää jotakin. Koska vaate ei tunnu oikein omalta, sitä ei tule käytettyä juhlien jälkeen kertaakaan, vaan se jää pyörimään mieliharmina kaappiin. Äitikin totesi, että ihan sama, vaikka laittaisikin päälleen jotain vanhaa: eivät ne muut ole nähneet niitä vaatteita kuitenkaan. Tähän ratkaisuun päädyin, ja tyytyväinen olin.

Ukkeli ei ollut kuulemma käynyt aiemmin yhdessäkään kirkollisessa tilaisuudessa, ja hieman arvelutti, että mitenköhän tuo mahtaa kirkossa viihtyä. Hindulaisuus kun on hyvin erilainen uskonto kristinuskoon verrattuna, ja minusta yksi näkyvimmistä eroista uskontojen välillä on se, että hindulaisuudessa usko on ihmisen ja jumalan välinen asia, eikä siihen tarvita välittäjäksi seurakuntaa tai järjestettyjä jumalanpalveluksia.

Itse olen kirkkoon kuuluva (lähes-)ateisti. En ole koskaan kokenut tarvetta erota kirkosta, koska en koe oloani kirkossa mitenkään epämukavaksi. Uskon kyllä jumaluuteen mutta en Jumalaan samalla tavoin kuin vaikkapa kristityt.

Kamera! Onkohan muistettu kysyä papilta lupa?

Konfirmaatiotilaisuus oli suloinen ja lämminhenkinen, mikä johtui minusta suurelta osin kirkosta: Kymin kirkko oli sellainen sopivan kokoinen ja kotoisan oloinen, jos nyt kirkosta voi tällaista määritelmää käyttää. Mietiskelin sitäkin, miten ihanassa elämänvaiheessa nuo nuoret ovat: heillä on koko elämä edessä, ja tulevaisuus on toivoa täynnä. Melkein ajattelin, että olisi ihanaa olla itsekin 15-vuotias, mutta toisaalta olin 15-vuotiaana niin hirveän epävarma, että ehkä en kuitenkaan haluaisi elää sitä aikaa uudelleen. Yksi iän tuomista eduista kun on se, että epävarmuus vähenee iän myötä, vaikka itse olen epävarma monessa asiassa vieläkin. Kuinkakohan vanhaksi sitä pitäisi elää, että pääsisi epävarmuudesta kokonaan eroon?


Ukkeli viihtyi tilaisuudessa oikein hyvin: jouduin tönimään häntä hereille vain kerran, eikä hän silloinkaan vielä kuorsannut. Ehtoollinen aiheutti ukkelille päänvaivaa, sillä hän ei oikein ymmärtänyt sitä, kuinka alaikäisille saatetaan antaa (kirkossa vielä!) alkoholipitoista juomaa. (Alkoholiahan viinissä täytyi olla, koska konfirmaatio-ohjelmassa luki, että "alkoholitonta viiniä ja gluteenitonta ehtoollisleipää on saatavilla pyydettäessä".) Samaa jäin kyllä pohtimaan itsekin, nyt kun asia oli tullut puheeksi. Urkumusiikinkin ukkeli kuvitteli tulevan tietokoneelta, eikä hän tuntunut olevan kovin vaikuttunut jättimäisistä kirkkouruista ja musiikkia livenä soittavasta tyypistä.

Ilma oli konfirmaatiopäivänä mitä ihanin.

Taas pönötetään. Tällä kertaa sateenvarjojen kera.

Äidin lapsuudenystävä oli aivan sattumalta samassa konfirmaatiotilaisuudessa, sillä hänen tyttärentyttärensä pääsi ripille. Totesin jälleen kerran, millainen tunteellinen hölmö minusta on tullut: meinasin parahtaa itkuun, kun nämä seitsemänvuotiaasta asti toisensa tunteneet ystävykset näkivät toisensa. Voi hyvänen aika sentään.

Konfirmaatiotilaisuuden jälkeen sukulaiset kokoontuvat yleensä ilmeisesti pihamaalle odottamaan rippilasta, mutta meidän suvussa tykätään käyttää tämäkin aika hyödyksi ja leikkiä esimerkiksi piilosta: yksikin tyyppi jäi puun alle piileskelemään, kun ei halunnut näyttäytyä sen vertaa, että olisi tullut tervehtimään muuta sukua. Ketä mitenkin hulluuttaa. Ei ole ihmekään, jos minullakin joskus vähän viiraa päästä, kun omituista käyttäytymistä on minulla oikein geeneissä. Tuli tämä nyt ukkelillekin selväksi. Enää ei tarvitse ihmetellä.

Kirkolta jatkoimme juhlapaikalle, meren rannalla sijaitsevalle huvilalle, joka olisi ollut aurinkoisella säällä aivan ihana paikka. Sateessa ja kahdentoista asteen lämmössä ei juurikaan tehnyt mieli ulkona seisoskella. Olin myös ajatellut käydä juhlien jälkeen Kotkassa, sillä olen asunut Kotkassa useammassakin paikassa, ja minulla on kaupungista paljon muistoja. Nyt ei tehnyt kuitenkaan mieli jäädä sateeseen pyöriskelemään. Täytyy käydä tutkimassa Kotkaa joskus toisen kerran, ajan kanssa, ja vähän kesäisemmällä ilmalla.

Kokonaisuudessaan päivä oli ihan onnistunut ja kivakin, vaikka vähän jäi harmittamaan yksikin serkku, joka ei ollut päässyt tulemaan ja jonka olisin aivan erityisesti halunnut tavata. Oli kuitenkin mukava tavata rippilasta ja hänen perhettään, ja heidän näkemisensä olikin se kaikkein tärkein juttu.

Suku ei välttämättä ole minusta enää se pahin, mutta täytyy kuitenkin todeta, etteivät ne sukulaisuussuhteet sillä tavalla toimi, että yksi haluaa ja toinen ei. Minun on ihan turha haikailla ison, tiiviin ja lämminhenkisen sukuyhteisön perään, kun sellainen ei tällaisella kokoonpanolla tule onnistumaan. Jos maatilalla on vain kanoja, niin ei sieltä rupea yhtäkkiä maitoa tulemaan.

torstai 26. kesäkuuta 2014

Plutoa etsimässä

Koneelta löytyi taas yksi melkein unholaan jäänyt juttu, joka tahtoo kovasti nähdä päivänvalon. Tutustuin nimittäin toukokuun lopussa ensimmäisen kerran kotikaupunkipolkuihin. Ne ovat kartalle koottuja kävelyreittejä, jotka esittelevät muun muassa kaupunginosien historiaa ja nykyisyyttä, luontoa ja kulttuuria. Kotikaupunkipolut-sivustolla esitellään pääkaupunkiseudun kotikaupunkipolkuja, mutta uskoisin, että muissakin kaupungeissa on koottu vastaavia kävely- tai pyöräreittejä, joiden avulla voi tutustua kotiseutuunsa. Pikavilkaisulla löysin vastaavanlaisia reittejä ainakin Turusta ja Tampereelta. Myös Urbaanin retkeilyn portaalissa on mainittu joitakin reittejä, mutta portaalia tutkiessani huomasin, että kaikki sivun linkit eivät toimi.

Itse tutustuin Otsolahti-Karhusaari -polkuun Espoon Tapiolassa. Reitin pituudeksi oli mainittu seitsemän kilometriä, mutta oman kävelyreittini pituudeksi tuli lopulta (SportsTrackerin mukaan) 11,8 kilometriä. Tosin tein Keilaniemessä ja Tapiolan keskustassa pari ylimääräistä kiekkausta, ja autonkin olin jättänyt auton Westendiin, joten niistä kertyi hieman ylimääräistä matkaa.

Suosittelen lämpimästi kotikaupunkipolkuihin tutustumista, sillä kotikaupunki avautuu "opastettujen" kierrosten avulla ihan uudella tavalla. Aivan lähiympäristössäkin kun saattaa olla paljon sellaista, joiden olemassaoloa ei ole koskaan ehkä tiedostanut. Seuraavaksi mieleni tekisi käydä vähän vieraissa ja käydä Helsingin puolella tutustumassa Arabian kaupunkipolkuihin, sillä Vanhankaupungin ympäristö on kiehtonut minua aina kovin.

Toukokuun lopussa oli meneillään se kesäisempi ja aurinkoisempi jakso, ja toivottavasti nämä kuvat hiukan ilahduttavat niitä, jotka kaipailevat kesäisempiä säitä.


Ensimmäinen haaste oli tämä Länsiväylän alitus. Kärsin ahtaan paikan kammosta, ja pitkät tunnelitkin aiheuttavat pienimuotoista ahdistusta.

Selkäni taakse (en tullut ottaneeksi kuvaa) jäi muuten aidattu alue, johon piti tulla jo vuonna 2012 Suomen ensimmäinen, 18-kerroksinen, Marriott-hotelli. Hotellin rakentamista ei ole kuitenkaan vieläkään aloitettu, sillä hotellista on tehty lukuisia kanteluja, jotka ovat viivästyttäneet rakentamisen aloittamista. Yksi kantelijoista on ollut Mohamed al-Fayedin vaimona tunnettu Heini Wathén, jolla on talo parinsadan metrin päässä tulevasta hotellista. Ei suinkaan ole oma lehmä ojassa?

Hotellin pitäisi näillä näkymin valmistua vuonna 2016, mutta minulle on ihan sama, vaikkei hotellia koskaan rakennettaisikaan. Ärsyttää, että joka paikka pitää tunkea täyteen rakennuksia, ja luonnontilaiset alueet vähenevät entisestään. Tuonkin hotellin kupeessa olevalla Westendin uimarannalla on monet kerrat loikoiltu.


Tapiolasta löytyi Tuulimäen IT-muistomerkki, jolla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä informaatioteknologian kanssa: kuvassa on viime sotien ilmatorjunnan muistotykki. Jännittävää.

Tapiolan liikekeskusta on ollut minusta aina jotenkin luotaantyöntävä ja kolkko, enkä edelleenkään käy Tapiolassa, ellei ole aivan pakko. Onneksi harvoin on (ja silloinkin kyseessä on jokin vastenmielinen juttu, kuten käynti gynekologilla, mikä lisää Tapiolan viehätystä entisestään).


Tapiola on suurten muutosten keskellä, kun liikekeskustaa ja sen ympäristöä uusitaan rankalla kädellä. Onkin mielenkiintoista nähdä, muuttuuko Tapiola uudistusten jälkeen yhtään sen viihtyisämmäksi paikaksi.

Keskusaltaan ympäristö on periaatteessa kaunis, mutta sitäkin vaivaa minusta jonkinlainen kolkkous. En tiedä, mikä vaikutelman tekee - ehkä rakennukset ja niiden tyyli?

Tapiola Garden -hotelli.


Keskusaltaan takana vasemmalla Keskustorni ja sen vieressä kulttuurikeskus


Kulttuurikeskus.


Keskusallas valmistui vuonna 1963 vanhan sorakuopan paikalle, ja altaassa on välillä viljelty kaloja, ja joskus siellä on ollut polkuvenevuokraamokin. Viime vuonna allasta madallettiin niin, että se voidaan jäädyttää talvella luistinradaksi.

13-kerroksinen Keskustorni oli valmistuessaan vuonna 1961 harvinaisen korkea rakennus ja Tapiolan maamerkki. Nyt aika on kyllä ajanut Keskustornin ohi jo moneen kertaan.

Kulttuurikeskus on suhteellisen uusi rakennus, sillä se valmistui vuonna 1989. Onhan tuo kai ihan hieno rakennus, mutta itse en jostain syystä pidä tuontyyppisistä rakennuksista. Kulttuurikeskus on minusta jotenkin liian monumentaalinen, vaikka ei kai kulttuurikeskus voi mikään pieni punainen mökki ollakaan.

Keskusaltaan lähellä on Tapiolan kirkko ja uurnalehto, joka on kaunis ja erikoinen paikka.




Keilaniemen pääkonttorialueen olen nähnyt aiemmin vain Länsiväylältä tai Kehä I:ltä käsin, mutta nyt päätin poiketa tutkimassa aluetta lähemmin. 

Keilaniemi Länsiväylältä katsottuna.


Keilaniemi on tunnettu erityisesti siitä, että siellä on monen suuryrityksen pääkonttori. Täällä se Nokian pääkonttorikin sijaitsi, ennen kuin Nokia-kyltit vaihdettiin sattuneista syistä Microsoft-kyltteihin.


Ei ole tämäkään alue viihtyisyydellä pilattu, mutta meri ja aurinko toivat sentään jonkinlaista viihtyvyyslisää.

87 metriä korkea Fortumin (entinen Nesteen) pääkonttori oli valmistuessaan vuonna 1976 Suomen ensimmäinen "oikea" pilvenpiirtäjä. Tornia kutsuttiin myös Raaden hampaaksi Nesteen silloisen pääjohtajan Uolevi Raaden mukaan. Vappuaattona Fortum julkisti suunnitelman, jonka mukaan se haluaa muuttaa pääkonttoritornin asunnoiksi. Torni vaatisi peruskorjauksen, eikä tornin kunnostus nykyaikaisiksi toimistotiloiksi kannata. Tehdään siis asuntoja.

Radiolinjan talo. Talo rakennettiin alun perin Radiolinjan pääkonttoriksi, mutta nykyään talossa on useamman yrityksen, mm. Nestlen ja Valmetin, toimistoja.



Rantaraittia Fortumin rakennusten edessä.



Keilaniemessä on myös New Port -venesatama. Näin yritysjohtajat voivat päräyttää suoraan pääkonttorin eteen pikku venosillaan.




Keilaniemestä palasin taas takaisin Otsolahdelle ja Itämetsään, jonka rannan silokalliot ovat jääkauden 10 000 vuotta sitten muokkaamat.

Kallioon on hakattu nimikirjaimia, joista vanhimmat ovat lukemani mukaan vuodelta 1839.

Aah, miten romanttista.

Itämetsässä on myös monihaarainen, vuonna 1982 rauhoitettu kuusi, joka oli viime vuosiin asti näkyvä maamerkki Tapiolassa.


Nyt kuuselle on käynyt vähän kalpaten, sillä sen 28-metrisestä rungosta on jäljellä vain tynkä. 

Kaikkein eniten odotin kävelykierrokseltani kuitenkin sitä, että pääsisin näkemään Pluto-planeetan! Sen kun piti sijaita Länsiväylän varrella. Smiley
 
Pluto kuuluu tähtitieteellisen yhdistyksen Ursan ideoimaan aurinkokuntamalliin: Aurinko on läpimitaltaan 140-senttinen teräspallo, ja se sijaitsee Pajamäen Patterimäellä. Aurinkoa kiertävät planeetat on sijoitettu niille etäisyyksille kuin ne sijaitsevat Auringosta, ja planeettojen läpimitatkin ovat Aurinkoon suhteutettuja. Mallin mittakaava on 1:1 000 000 000, joten yksi millimetri vastaa aurinkokunnan tuhatta kilometriä.

Aurinkoa lähinnä olevat neljä planeettaa - Merkurius, Venus, Maa ja Mars - sijaitsevat n. 200 metrin säteellä Auringosta. Jupiter puolestaan sijaitsee Talin huipulla, Saturnus Pitäjänmäellä, Uranus Espoon puolella Villa Elfvikissä ja Neptunus Lehtisaaren länsirannalla. Kauimmaisen Pluton oli määrä sijaita Länsiväylän varrella, Hanasaaren liittymän kohdalla, ja se minun oli määrä bongata.

Matkalla sain ihailla merellisiä maisemia.


Päästyäni paikalle, jossa Pluton piti olla, olin pettynyt, sillä en nähnyt Plutosta jälkeäkään. Yritin kovasti etsiskellä jonkinmoista palloa tai monumenttia, mutta mitään ei löytynyt. Lopulta annoin periksi ja menin lueskelemaan sillan pielessä olevaa ilmoitustaulua. Jospa siitä ilmenisi jotain tietoa asiasta.

Ja siinähän se Pluto sitten olikin!


Enpä ollut tullut ajatelleeksi, että jos Aurinko on halkaisijaltaan 1,4 metriä, niin ei reilun kuuden kilometrin päässä sijaitseva Plutokaan voi mikään järkäle olla! Smiley


Iloisena, mutta tässä vaiheessa jo hieman väsyneenä, jatkoin matkaani kohti Karhusaarta. Sielläkään en ollut koskaan käynyt, vaikka Sinebrychoffien huvilan olin kyllä Länsiväylältä nähnyt.

Minulle tuli huvilalla samanlainen olo kuin Poseidonin temppelilläkin: olisi kannattanut jättää tämäkin paikka tutkimatta. Huvila oli näyttänyt kaukaa katsottuna arvokkaalta, kauniiltakin, mutta nyt lähemmin tarkasteltuna se vaikutti vähän ränsistyneeltä ja suorastaan epämiellyttävältä.


Huvila kuuluu nykyään kaupungille, ja huvilan tilat toimivat taidekeskuksena. Yksityiskäyttöönkin huvilaa saa ilmeisesti vuokrata.

Karhusaaren ympäri kiersi kiva polku, ja ihmettelin, miten en ollut koskaan aiemmin tännekään löytänyt. Uimarantakin saaressa oli, eikä ruuhkaa ollut: auringossa makaili vain yksi pariskunta. Itse istuin tuossa penkillä sen hetken, että söin yhden omenan. 


Mäen päältä löytyi rauhaisa niitty, ja tuli tunne, että olin siirtynyt ajassa ja paikassa jonnekin ihan muualle.


Kävelykierros oli kaiken kaikkiaan oikein mukava, antoisa ja monipuolinen. Päätinkin, että tämä ei jäisi viimeiseksi kotikaupunkikierroksekseni. Seuraavaksi suunnistan ehkä sitten sinne Arabiaan!

tiistai 24. kesäkuuta 2014

Kannat katossa

Juhannusjutut eivät varmasti kiinnosta enää ketään, mutta meinaan nyt kuitenkin tehdä pienen yhteenvedon, kun en ole ehtinyt aiemminkaan kirjoitella.

Olen kurkkua myöten täynnä omaa ja muiden valitusta huonosta säästä, joten hyppään suoraan valitusosion yli ja tyydyn vain toteamaan, että aurinkoihottuma ei ole viime viikkoina juurikaan vaivannut. Smiley

Juhannuskokkoa pällistelimme samassa paikassa kuin viime vuonnakin.





Väkeä oli paikalla muutama kourallinen, ja tunnelma oli itäsuomalaiseen tapaan katossa.







Saunottua tuli joka ilta, mutta järveen en vielä uskaltautunut. Veden lämpötila kun saa alkaa mieluusti vähintään kakkosella, ennen kuin uskallan kastaa itseni - ellei sitten juhlatunnelma ole niin korkealla, että veden kylmyys unohtuu. Vihdottuakin tuli, ja kaikki kuluneen vuoden kaunat tuli ruoskittua kerralla pois.

Ukkelin kännykästä löytyi uusi toiminto: juhlajuomien porestoppari.

Lintupoikueita ei vielä ollut liikenteessä, mutta yksittäisiä lintuja bongailin kyllä. Niissä olikin melkoinen bongaaminen, kun niitä ei koko järvessä monta ollut. 


Nyt kun kuvittelen olevani suurikin lintuasiantuntija, väittäisin, että järvessä näkyi ainakin telkkä ja isokoskelo. Ja lokkeja tietysti.

Kylmyys ei houkutellut grillaamaan, mutta onneksi voi aina tehdä tilanteeseen sopivia hätäratkaisuja. Makkarat voi grillata esimerkiksi leivinuunissa, jolloin ei tarvitse kärsiä vilua eikä märkää. Leivinuunissa makkarat saa myös autenttisen mustiksi. 


Sateessa on hyviä puoliakin: sadepisaroita on kiva valokuvata!








Pusikoissa tuli kyykisteltyä muutenkin aika paljon, sillä pusikothan ovat tunnetusti täynnä kaikenlaisia ötököitä, joiden kuvaamisesta tykkään erityisen paljon. Voisin kytätä öttiäisten touhuja vaikka kuinka kauan!





Kirvojen lähempi tarkastelu aiheutti puistatusta, mutta silti niitäkin piti kuvata. Nyt en enää uskalla hyppiä kukkien joukossa, kun tiedän, millaisia hirviöitä siellä saattaa lymyillä. Kirvojakin on näköjään olemassa useamman värisiä - luulin, että on vain vihreitä kirvoja.





Ihmettelin kirvojen peräpäässä näkyviä "piikkejä", että mikähän funktio nilläkin mahtaa olla. Ja miksi kirvat näyttävät olevan aina yhdessä kasassa? Outoja otuksia.

Säästähän minun ei pitänyt puhua mitään, mutta sanonpa kuitenkin, että saimme nauttia ihan kesäisistä ilmoistakin.




Auringonpaisteella on hauska tarkkailla sisiliskoja, jotka olivat yllättävän kesyjä. Melkein pelkäsin, että hyökkäävät kimppuun.


Nyt se on auki...

... ja nyt se on kiinni.





Juhannuksemme on jatkunut ihan näihin hetkiin asti, mutta kohta pitäisi lähteä ajelemaan kotia kohti. En millään välittäisi lähteä taas tien päälle.