Jos jokin esine tuottaa sinulle iloa, pidä se. Jos ei, piilota se kaappiin.


maanantai 29. joulukuuta 2014

Ensimmäinen palkinto: puutunut takapuoli

Lupasin seuraavaksi kertoilla San Franciscon nähtävyyksistä, mutta taidan jättää ne kuitenkin vähän tuonnemmaksi ja kertoa ensin matkastamme San Franciscosta Los Angelesiin, jotta pysyn edes jotenkin ajan tasalla matkan etenemisen kanssa.

Nyt olemme siis Los Angelesissa, tai tarkemmin sanottuna Hollywoodissa, jonne saavuimme lauantai-iltana. Meillä oli ollut tarkoitus lähteä San Franciscosta matkaan lauantaiaamuna viimeistään seitsemältä, mutta perjantai-iltana ajattelimme, että ehkä kahdeksaltakin riittäisi. Meillä meni nimittäin perjantaina niissä ukkelin järjestämissä kyläilypaikoissa aika pitkään (ja matkaakin sinne oli melkein 50 mailia suuntaansa), ja olimme takaisin hotellilla vasta yhdentoista jälkeen illalla. Kun illalla piti vielä pakatakin, ajattelimme, että ehkä voisimme nukkua aamulla vähän pidempään. Väliäkö sillä, jos lähtisimme matkaan tuntia myöhemmin.

Suunnitelmissamme oli ajaa Los Angelesiin maisematietä numero 1, jota oli kovasti mainostettu maisemallisesti upeana mutta ajallisesti aika hitaana reittinä. Los Angelesiin pääsee muitakin reittejä pitkin, joista nopein reitti on moottoritie numero 5. Motaria pitkin Los Angelesiin on noin 400 mailia, ja matkaan menee ilman pysähdyksiä 6-6,5 tuntia. Valitsemaamme maisemalliseen rannikkoreittiin suositeltiin käytettäväksi vähintään kaksi päivää, jotta maisemista ehtisi nauttimaan täysin siemauksin, mutta me meinasimme ajaa koko matkan yhdessä päivässä.

Tästä se alkaa!


Matkalle lähtö ei sujunut ihan suunnitelmien mukaan - mikäpä meillä koskaan sujuisikaan suunnitelmien mukaan! - kun etsimme ensin San Franciscossa varmaan yli puoli tuntia automaattia ja sitten tuskailimme vielä bensa-asemallakin. Mikä ihme siinä on, että silloin, kun ei tarvitse automaattia/bensa-asemaa/ruokakauppaa/ravintolaa/mitä vain, niin silloin niitä tulee vastaan jatkuvalla syötöllä? Ja sitten kun tarvitsisi sitä automaattia/bensa-asemaa/ruokakauppaa/ravintolaa/mitä vain, niin vastaan ei tule yhtä ainutta.

Bensa-asemallakin kului ainakin vartti, kun ei se sitten ollutkaan tullut selväksi, että mitä litkua ufoon laitetaan. Yritin soittaa autovuokraamoonkin kysyäkseni asiaa, mutta asiakaspalvelu oli suljettu. Lopulta yhdistimme ukkelin kanssa päättelykykymme ja päädyimme laittamaan autoon normaalia bensaa. Vähän kyllä jännitti käynnistää autoa, että mitenköhän tässä käy, mutta hyvinhän siinä kävi.

Kalifornia on tunnettu maataloustuotteistaan, ja matkan alkupäässä näkyikin paljon maatiloja sekä maatilojen tuotteita mainostavia kylttejä. Myynnissä näkyi olevan ainakin marjoja (muun muassa mansikoita), avokadoja, kiivejä ja appelsiineja. Tuntui niin kotoisalta nähdä tien varressa mansikkakauppiaita. Smiley


Yhden maatilan pihassa oli asiakkaiden houkutuksena tällainen hauska vanha auto. (Pahoittelen, että kuva on hieman epätarkka, mutta se on ajaessa otettu.)


Olen tähän mennessä saanut jo huomata, että liikennekuri on USA:ssa aika tiukka. Ylinopeutta ja pysäköintiä valvotaan todella tarkasti. En tiedä, sainko matkalla ylinopeussakon, kun tien vierelle oli pysähtynyt moottoripyöräpoliisi, joka mittasi tutkalla autojen nopeuksia. Minulla oli siinä kohdassa hieman liikaa nopeutta, mutta minusta poliisi nosti tutkansa ylös mittausasentoon vasta sen jälkeen, kun olin saanut nopeutta jo alennettua.

Montereyssa pysäköin luvattomalle paikalle muutamaksi minuutiksi ("mitä väliä; kyllä tähän nyt voi hetkeksi pysäköidä"), ja eiköhän paikalle ilmestynyt jostain pysäköintipirkko, joka osoitteli sormellaan pysäköintikieltomerkkiä ja mittarillaan rekisterikilpeämme. En tiedä, saimmeko lopulta sakon, kun en tiedä, annetaanko sakkolaput täällä käteen, kuten Suomessa, vai tulevatko ne jotenkin elektronisesti. Joka tapauksessa harmitti, ja ukkelikin kävi taas kuumana, kun olin ollut niin piittaamaton sääntöjä kohtaan. (Ukkeli on aina oikea lainkuuliaisuus, mutta minun mielestäni lakeja ja sääntöjä voi vähän soveltaa, jos siitä ei ole harmia kenellekään ja jos siitä ei jää kiinni.)

Montereyn satama-aluetta.


Monterey-nimistä kaupunkia oli kehuttu kovasti, ja olihan se ihan nätti pikkukaupunki. Huomasin vain, että mitä enemmän jostakin paikasta lukee kehuja, sitä korkeammiksi ennakko-odotukset muodostuvat, ja sitä varmemmin paikka tulee olemaan pettymys. Juuri tällä lailla kävi Montereyn kanssa. Olihan Monterey viehättävä, mutta ei minusta mitenkään ainutlaatuinen. Taisin jopa sanoa ukkelille, että tämähän on ihan kuin olisi Tammisaaressa tai Naantalissa - mikä ei ollut huono asia ollenkaan, koska tykkään molemmista paikoista kovasti.







Montereyn jälkeen koukkasimme ykköstieltä hieman sivuun ja jatkoimme kuuluisalle 17-Mile Drivelle. 17-Mile Drive on maisemallinen tie, joka kulkee läpi yksityisalueiden ja jolle täytyy maksaa pääsymaksu, 10 dollaria per auto. Tielle pääsee kuuden eri portin kautta, joten lenkin voi aloittaa itselleen sopivaksi katsomastaan kohdasta. Portilla saa mukaansa kartan, johon reitti on merkitty ja johon on merkitty myös kaikki matkan varrella olevat tärkeimmät nähtävyydet. Reitiltä ei voi tosin eksyä muutenkaan, sillä reitti on erittäin selvästi viitoitettu.

Reitti kulki aluksi korkealla mäntymetsien suojassa mutta laskeutui sitten lähemmäs merta.

Pebble Beach.
Matkan varrella näkyi uskomattoman monta golfkenttää (tuntui että koko niemeke oli täynnä golfkenttiä) ja hienoja ja hieman erikoisiakin taloja.




Emme olleet 17-Mile Drivella yksinämme, sillä nyt on amerikkalaisten lomakausi, ja ihan joka paikka on täynnä lomailevia amerikkalaisia. Tälläkin tiellä oli liikennettä välillä ihan ruuhkaksi asti, ja kun joutui ajamaan letkassa, oli pakko madella yhtä hitaasti kuin muutkin. Aikaa 17-Mile Drivella siis kului, enemmän kuin olimme ennakoineetkaan. Tässä vaiheessa viimeistään tuli mieleen, että olisi ehkä sittenkin kannattanut lähteä matkaan hieman aikaisemmin.





Ukkelin toinen kaveri perheineen oli kehunut 17-Mile Drivea kovasti, ja olihan se kaunis, mutta en tiedä, oliko se kuitenkaan kaiken käytetyn ajan arvoinen. (Tästä saa nyt sellaisen kuvan, että en ole tyytyväinen mihinkään. Näin ei kuitenkaan ole, vaan luultavasti kyse on vain niistä liian korkeista ennakko-odotuksista. Pitäisi olla muodostamatta mitään ennakko-odotuksia ja lähteä matkaan neutraalin mielin.)

17-Mile Drivelta koukkasimme Carmel-by-the-Sea -nimiseen pikkukaupunkiin, jonka rannan sanotaan olevan yksi USA:n kauneimmista ja puhtaimmista. Kaunis ranta olikin -vesi oli kirkkaan sinistä ja hiekka niin valkoista, että harvoin niin valkoista hiekkaa näkee.








Kuvani eivät siinä auringonpaisteessa oikein onnistuneet, joten nämä kuvat siis tee Carmelille oikeutta. Koska Carmelkin oli tupaten täynnä ihmisiä ja varsinkin autoja, teki mieli päästä jatkamaan äkkiä matkaa.

Carmelin jälken maisemat alkoivat muuttua jyhkeämmiksi ja karummiksi. 




Big Sur -nimistä rannikkoaluetta leimaa karuus, ja karuus viehätti silmääni kovasti. Big Sur alkaa Bixby Bridgestä, joka on yksi maailman korkeimmista yksikaarisista kaarisilloista.


Jotenkin vähän jänskätti ajaa tuota pitkin, kun tiesi, millainen pudotus alla oli.





Maanvyörymävaara.



Päivä kului nopeammin kuin olimme arvanneetkaan, mutta onneksi tiukkamutkaiset ja kapeat vuoristotiet ehtivät loppua juuri, kun päivä alkoi kääntyä illaksi.





Paras osuus matkasta oli kuitenkin vielä edessä - emmekä edes aavistaneet sitä. 

Näimme nimittäin San Simeonissa merinorsuja! Olin lukenut merinorsuista, mutta en tiennyt, että niitä saattoi nähdä aivan tien vierellä. Olin siis aivan täpinöissäni, sillä ranta oli aivan täynnä niitä.



Merinorsut olivat samalla aikaa ihan hirvittävän rumia ja valtavan suloisia.








Merinorsut viettävät 80 prosenttia elämästään meressä mutta nousevat vuoden lopussa maalle parittelemaan, synnyttämään ja hoitamaan lapsiaan.

Tässäkin yhteisössä oli jo nähty iloisia perhetapahtumia.



Merinorsut pitävät niin erikoista ääntä, että sitä ei voi oikein sanoin kuvailla. Otin siis videon, jotta saatte itse kuunnella ja katsella merinorsuja.





Pimeän tultua päätimme hakeutua isommalle tielle ja jatkaa matkaamme suorinta tietä kohti Los Angelesia, kun emme pimeässä kuitenkaan enää mitään näkisi. Navigaattori ystävällisesti avusti nopeimman reitin etsimisessä.

Reitti oli ihan kirjaimellisestikin suora – tiessä oli näkyvissä vain yksi mutka. 




Emme saapuneet Los Angelesiin yhtään liian aikaisin. Kello oli yli puoli kymmenen, joten matkaa oli tehty kaikkinensa yli 13 tuntia. Maileja oli kertynyt mittariin lähemmäs 500, eli melkein 800 kilometriä. Nukutti niin, että jouduin laittamaan ilmastoinnin oikein kovalle, että pysyin paremmin hereillä. 

Oli tosi absurdi tunne, kun Hollywood-kyltit ilmestyivät näkyviin. Hollywoodissa? Minäkö? Ei ole todellista.Smiley

lauantai 27. joulukuuta 2014

On niitä hautausmaita Amerikassakin (ja koiria)

Aamu-unettomuus vaivaa edelleenkin, mutta se on jo onneksi helpottumaan päin. Tänä aamuna nukuin kuuteen asti! Ukkeli hieman nurkui ensimmäisenä aamuna sitä, että häiritsin yöllisillä touhuillani muka hänen untaan, joten päätin antaa ukkelin seuraavana aamuna nukkua rauhassa ja vetäytyä toiseen huoneeseen. Hotellissa ei hirveästi huonevaihtoehtoja ole, mutta löytyihän se mukava ja ergonominen työpiste lopulta minullekin.

Ei ole ainakaan apu kaukana, jos hätä tulee.

Minulla oli San Franciscossa kaksi paikkaa, joissa halusin ehdottomasti käydä. Toinen oli Alcatraz ja toinen oli Pet Cemetery eli lemmikkien hautausmaa (uskokaa tai älkää). Kävi kuitenkin niin ikävästi, että havahduin katselemaan Alcatrazin lauttamatkoja niin myöhään, että totesin kaikkien lauttavuorojen olevan täyteen buukattuja tammikuulle asti. Kyllä harmitti. Mutta sitten ajattelin, että ehkä oli jollakin tapaa hyväkin asia, että en Alcatraziin päässyt. Ukkelia kun ei Alcatraz kiinnostanut, joten minun olisi pitänyt mennä sinne yksin, ja se taas ei oikein ollut ukkelin mieleen. Näin säästyimme ainakin yhdeltä riidalta. Smiley Tuskin olisin muutenkaan varannut lippuja Alcatraziin etukäteen, koska en pidä ajatuksesta, että lomalla pitäisi olla tietyllä kellonlyömällä jossain.

Näyteikkunan sulostuttajat.

Ei tullut pettymys ilman toista. Huomasin seuraavaksi nimittäin, että lemmikkien hautausmaa on suljettu korjaustöiden vuoksi. Höh. Hautausmaafriikki ei kuitenkaan kovin hevillä luovuta. Rupesin googlaamaan kaupungin muita hautausmaita, ja löysin toisenkin lemmikkien hautausmaan, joka tosin oli aika kaukana. Ukkelia eivät hautausmaat kiinnosta (ylläri pylläri), joten totesin, että ehkä on parempi unohtaa hautausmaat kokonaan, kun en yksinkään viitsinyt yhden hautausmaan takia toiselle puolelle kaupunkia lähteä. 

Ihana koiruliini toissapäivänä Ferry Buildingin ulkopuolella.

Toissapäivänä koitti se hetki, että meidän piti hakea vuokra-auto. Aamupäivä oli mennyt kaupungilla kierrellessä, ja olimme iltapäivällä tosi väsyneitä kiertelystä. Ei olisi yhtään huvittanut lähteä kilometrien päähän autoa hakemaan. Onneksi saimme matkalla niskaamme oikein virkistävän sadekuuron, ja tuulikin puhalsi siihen malliin, että viimeisetkin rähmät lensivät silmistä.

Vuokraamoon oli hankala löytää, ja kaiken lisäksi meille sattui perinteinen "kartalla tämä matka näytti ihan lyhyeltä" -moka. Pääsimme kuitenkin lopulta perille, ja paperihommat tehtyämme siirryimme halliin, johon lähtevät autot tuotiin. Auton tuonut mies ojensi minulle jonkin läpyskän ja sanoi: "tämä on avaimeton auto; tiedätkö miten tällainen toimii?"

Katselin miehen kädessä olevaa läpyskää eli ns. avainta, ja epätoivo ilmeisesti paistoi kasvoiltani, kun mies naurahti ja sanoi, että hän voi näyttää, miten auto käynnistetään ja sammutetaan. Jarrupoljin pohjaan ja sitten vain painetaan starttinappulaa. Helppoa, eikö totta? Tuli minun vuoroni kokeilla auton käynnistämistä ja sammuttamista, eikä se ollut vaikeaa ollenkaan. Mies toivotteli meille hyviä ajoja ja katosi paikalta.

Seuraavaksi piti saada auto ulos parkkihallista mahdollisimman elegantisti ja huomiota herättämättömästi. Ensimmäiseksi ongelmaksi muodostui se, että en osannut käyttää vaihdekeppiä ja siirtää vaihdetta pysäköintivaihteelta ajovaihteelle. Vaikka kuinka tökin keppiä, mitään ei tapahtunut. Lopulta ukkelikin oli vaihdekepin kimpussa, ja vuokraamon henkilökunta seurasi varmaan touhujamme jostakin kamerasta ja ajatteli, että tuolle autolle ei hyvin käy.

Ukkeli sai kuin saikin vaihteen jotenkin päälle, mutta auto ei liikkunut sittenkään. Luulin aluksi, että käsijarru oli päällä, mutta sitten tajusin, että minulla oli vasen jalka jarrupolkimella, kun onneton koipeni luuli jarrua kytkimeksi. On tosiaankin vähän vaikea saada autoa liikkeelle, jos painaa samalla jarrua. Jostakin muistini lokerosta palautui mieleeni automaattivaihteisen auton ajosääntö numero yksi: unohda vasen jalka; sitä ei automaattivaihteisessa autossa tarvita. Kun olin tämän havainnon tehnyt, sain auton liikkumaan ja lopulta jopa hallista ulos. Meno tosin oli hirvittävän nykivää, mutta liikkeellä oltiin. Juhuu.

Seuraavaksi piti päästä jonnekin rauhalliseen - ja mieluiten mahdollisimman tasaiseen - paikkaan, jossa saisin perehtyä autoon vähän tarkemmin. Peilit näyttivät nimittäin minne sattuivat, ja vilkkukin käyttäytyi jotenkin omituisesti. Pakkiakin olisi varmasti hyvä harjoitella, ja olisi kiva myös tietää, mitä polttoainetta autoon laitetaan, kun sekin oli unohtunut kysyä.

Rauhallista paikkaa ei vain tuntunut löytävän, ja mäkiäkin oli aivan liian paljon. Kaiken lisäksi ensimmäisessä ylämäessä, liikennevaloissa, (edessämme oli auto ja takanamme oli auto) moottori sammui. Minä reagoin luonnollisesti panikoimalla ja ukkelille kiljumalla, kun luulin, että matkamme katkesi siihen. Kuitenkin kun liikennevalo vaihtui ja nostin jalkaani jarrulta, auto starttasikin uudestaan. Kun seuraavan kerran pysähdyimme, moottori sammui taas, ja silloin tajusimme, että tämä on sellainen auto, joka sammuttaa moottorin automaattisesti, jos auto pysähtyy. Voi hyvää päivää. Ja minä kun olisin halunnut ihan tavallisen auton enkä mitään ufoa. (Olen muutenkin miettinyt tuota moottorin sammuttamisen mielekkyyttä. Kannattaako auto ihan oikeasti sammuttaa jokaisen stop-merkin kohdalla?)

Ufo kävi eilen hienoissa maisemissa.


Navigaattoria en ole koskaan autossa käyttänyt, kun en ole sellaista tarvinnut. Ufossa kuitenkin on navigaattori, kun ukkeli oli ihan välttämättä semmoisen halunnut (aika pian ymmärsin, miksi). Ei siis auttanut muu kuin opetella navigaattorin käyttö. Onneksi ukkeli hallitsee tämmöiset asiat niin paljon paremmin kuin minä, ja hän myös jaksaa vääntää minulle rautalangasta (ja sitä väännettäväähän riittää). Aikamme laitteen kanssa rävellettyämme saimme selville aika monta asiaa, kun auton manuaalikin oli löytynyt navigaatiolaitteesta. Emme kuitenkaan saaneet edelleenkään selville, mikä vaihdekepissä oleva N-vaihde oli. Mutta ei kai se nyt niin nuukaa ole, vaikkei ihan kaikkia vaihteita ymmärtäisikään. Pääasia, että saa auton liikkumaan eteen- ja taaksepäin.  Smiley (N-vaihde selvisi eilen, kun vahingossa laitoin vaihdekepin N:lle eikä auto liikkunut mihinkään. Ilmeisesti N tarkoittaa siis neutralia eli vapaata vaihdetta.)

Sitten piti tehdä koeajo navigaattorin kanssa, ja ukkeli käski antamaan jonkin osoitteen. Annoin ukkelille ensimmäisen osoitteen, joka kännykästä löytyi. Navigaattorin opastuksella lähdimme matkaan, ja aika pian totesin, että kyllä navigaattori on paljon näppärämpi kuin paperiset kartat. Paperista karttaa kun on vähän vaikea ajaessa lukea, vaikka kyllä sekin tarvittaessa onnistuu. Kun olimme ajaneet jonkin matkaa, ja matkaa kohteeseen näytti olevan vielä jäljellä yli kymmenen mailia, ukkeli kysyi, että minkäs paikan osoite tämä muuten on. Oli pakko paljastaa ukkelille, että se on kuule lemmikkien hautausmaan osoite, että semmoista kohti tässä ollaan menossa. Kylläpäs sattuikin.

Ukkeli ei viitsinyt hautausmaalle lähteä vaan odotti autossa sen ajan, kun minä tutkiskelin hautoja. Vähän harmitti, kun piti tehdä kierros niin vikkelästi, ja vielä enemmän harmitti, kun olin nähnyt matkalla tien vierellä jättimäisiä hautausmaita. Olin lemmikkien hautausmaata etsiessäni huomannut, että kyseinen alue oli oikein hautausmaiden keskittymä ja että siellä oli esimerkiksi italialainen hautausmaa. Kyllä harmitti niin vietävästi, kun en voinut mennä tutkimaan kaikkia muitakin hautausmaita. Mutta niiden tutkimiseen olisi hyvinkin saattanut mennä koko päivä, ja ehkä hautausmaat eivät kuitenkaan saa olla lomalla se pääasia. Smiley

Alue oli jättimäisten puiden katveessa, ja hautausmaa oli muutenkin todella viehättävä.





Kävi ilmi, että amerikkalaiset rakastavat lemmikkejään vähintäänkin yhtä paljon kuin suomalaisetkin. 







Haudat ja koristelut olivat pääasiassa suhteellisen maltillisia, mutta joukossa oli myös yksi aika käsittämätön hauta. En oikein osannut edes kuvata hautaa, kun tavaraa riitti joka suuntaan.


Toisaalla oli sitten taas todella yksinkertainen hauta.


Joulukin näkyi hautausmaalla.




Tämä seuraava hauta oli minusta jotenkin makaaberi.


Lisää todisteita amerikkalaisten eläinrakkaudesta. Törmäsimme eilen Lafayette-puistossa kummalliseen puuhun, josta roikkui lappusia.



Lappuja tutkittuani huomasin kaikissa olevan koirien kuvia.



Tate on tainnut käydä vähän uimassa.

Puusta löytyi asialle selityskin: läheisten talojen asukkaat voivat ripustaa joulun kunniaksi puuhun kuvan omasta (elävästä tai edesmenneestä) lemmikistään, eli onkos tämä nyt sitten jonkinlainen koirien joulupuu. Nyt on jo luemma kuudes vuosi menossa, kun koiria ripustellaan puuhun. Ihan kiva idea, mutta minusta tuo menee jo vähän liiallisuuksiin (vaikka koirat ovat minunkin sydäntäni lähellä).



Seuraavaksi lupaan kirjoitella ihan oikeista nähtävyyksistä enkä mistään hautausmaista. Tässä pari todistetta siitä, että on täällä katseltu muutakin kuin hautausmaita.




Tämän lähemmäs Alcatrazia en sitten päässyt.

Huomenna lähdemme kohti Los Angelesia, jossa mukaamme liittyy joksikin aikaa ukkelin siskontyttö, joka kävi meillä Suomessakin.

T'änään pitäisi kuitenkin mennä kyläilemään vielä ukkelin kavereille. En tiennyt, että ukkelilla on kavereita täälläkin, mutta jostakin hän onnistui kaivamaan esiin semmoisenkin tyypin, jota hän ei ollut tavannut 20 vuoteen. Kaveri haki ukkelin äsken, mutta minä en viitsinyt lähteä vielä mukaan, vaan menen vasta illalla perästä. Vähän jännittää ajaa yksinäni San Franciscon ulkopuolelle jonnekin Fremontiin, mutta onhan minulla se navigaattorin täti seuranani. Smiley