Ei niin pientä putkea, ettei reikää keskellä.


sunnuntai 29. tammikuuta 2017

Tänään kotona

Mustavalkohaasteen aiheena on tällä kertaa "tänään kotona", joten kuvauskohteet löytyivät näppärästi neljän seinän sisältä. Innostuin pitkästä aikaa myös vähän makroilemaan, ja totesin, että makrokuvia pitäisi ottaa enemmänkin, kun se on jotenkin niin mukavaa ja rauhoittavaa puuhaa.

 
Koska täällä on viimeksi siivottu?


Koti on varmasti useimmalle meistä paras paikka maailmassa, tai ainakin koti herättää miellyttäviä ajatuksia. Vaikka itse tykkään myös matkalaukkuelämästä (tosin nykyään vähemmän kuin ennen), olen alkanut viihtyä myös entistä paremmin kotona. Toisaalta olen jo pitkään haaveillut muutosta jonnekin muualle. Nykyinen kotimme on ihan hyvä, varsinkin sijainniltaan ja rauhallisuudeltaan, mutta kodissamme on joitakin käytännön puutteita, joihin haluaisin mieluusti parannuksen. Suurin syy muuttohaaveisiini taitaa kuitenkin olla se, että kaipaan vaihtelua: olen yksinkertaisesti kyllästynyt asumaan aina tässä samassa asunnossa. Tänä keväänä tulee viisitoista vuotta täyteen, ja se on paljon se. Olemmekin jo katselleet asuntoja, mutta mitään konkreettista emme ole asian suhteen vielä tehneet. Kaiken lisäksi vaatimuksemme taitavat olla sellaiset, että niitä on mahdoton täyttää. Vaatimuksia ei ole paljon, mutta ne vähäisetkin tuntuvat utopistisilta.

Itselläni on oikeastaan vain kaksi vaatimusta, mutta niiden suhteen en tule tekemään kompromisseja: vessoja pitää olla kaksi, ja keittiön tulee olla erillinen huone eikä mikään avokeittiö. Varsinkin uudemmissa taloissa tuntuu olevan aina avokeittiö, mitä en itse oikein ymmärrä. Onko avokeittiö jostakin (minulle tuntemattomasta) syystä parempi kuin erillinen keittiö, vai onko tämäkin näitä nykyajan arkkitehtien päähänpistoja, että avokeittiötä suositaan siksi, että se näyttää arkkitehdin silmiin hyvältä? Ymmärrän toki, että ruokaa laittaessa on kiva seurustella perheen ja vieraiden kanssa, mutta omalla kohdallani muut seikat (esimerkiksi keittiöstä tuleva melu ja hajut) ajavat seurustelun tärkeyden ohi.

Vieraista tuli mieleeni Marja Hintikka, joka kertoi taannoin jossakin tv-ohjelmassa episodista, joka hänelle oli sattunut kyläilemässä ollessaan. Hintikka oli tutkinut kyläpaikan kylpyhuoneen kaappia, mutta kaapista olikin pudonnut parfyymipullo tai vastaava, joka oli mennyt rikki. Siinä olikin Hintikalla ollut ihmettelemistä, että miten tästä selvitään kunnialla. Hintikasta tuntui olevan aivan normaalia käytöstä, että toisten kotona availlaan kaappien ovia ja tutkitaan, mitä niissä on. Olin aivan pöyristynyt, sillä minulle ei tulisi mieleenkään tutkia toisten kaappeja. Miksi ihmeessä niin tekisin? Minua eivät kiinnosta toisten hammasharjat, parfyymit tai pikkuhousut. Ehkä olen itse jotenkin outo, mutta minusta ei ole ihan normaalin ihmisen käytöstä, että tutkitaan toisten koteja luvatta.














Onko elämää tiskirätin takana?


Kiitos Matkattarelle taas mukavasta haasteen aiheesta! 😊

tiistai 24. tammikuuta 2017

Kosteat origamit

Käväisin viikonloppuna Itä-Suomessa ja pysähdyin matkalla Parikkalan Patsaspuistoon, kun edellisestä kerrasta oli kulunut jo niin paljon aikaa. Muistelin, että edellisestä käynnistäni oli kulunut ehkä parisen vuotta, mutta kun etsin vanhan postaukseni, kävi ilmi, että aikaa olikin kulunut neljä ja puoli vuotta. Niin se aika kuluu!

Halusin nähdä, miltä Patsaspuistossa näyttäisi talvella ja miten puisto oli muuten tässä ajassa muuttunut. Kävi ilmi, että puisto oli muuttunut edukseen: sinne oli tullut opastauluja, ja paikka tuntui muutenkin paljon paremmin hoidetulta kuin viimeksi.

Patsaspuisto on Suomen tunnetuin ITE- taideteoskokonaisuus, ja se koostuu noin 560 betonipatsaasta. Puisto on yhden miehen, Veijo Rönkkösen, elämäntyö. Rönkkönen työskenteli ja asui puiston keskellä olevassa talossa lähes viidenkymmenen vuoden ajan, aina kuolinvuoteensa 2010 asti. Rönkkösellä oli varsinkin nuorempana erakkomainen luonne, eikä hän suuremmin ihmisten kanssa viihtynyt. Patsaspuisto olikin hänen omalaatuinen tapansa saada ihmisiä luokseen ja ottaa ihmiskontaktia, sillä hän tykkäsi katsella kotinsa ikkunasta puistossa käyskenteleviä ihmisiä, vaikka ei näiden kanssa tekemissä juuri ollutkaan.

Puisto tuntui yhtä hämmentävältä kokemukselta kuin edellisellä kerrallakin. Ensimmäiseksi silmien eteen avautuu kahdensadanviidenkymmenen patsaan Joogatarha, joka melkein salpaa hämmästyneen katselijan hengen.






Rönkkönen joogasi itsekin, ja se todellakin näkyy puistossa. Oli mielenkiintoista tarkastella joogapatsaita nyt, kun olen itsekin vähän perehtynyt joogaan.

Jos saapuu puistoon kuutostien puolelta, kokemus on vähintään yhtä hämmentävä. Tulijaa on vastassa rivi enemmän tai vähemmän eriskummallisen näköisiä patsaita.

Puisto on samalla sekä karmiva että kiehtova. Puistoon oli viime käyntikertani jälkeen lisätty musiikkia, ja ambient-tyyppinen musiikki soi kaiuttimista koko kierrokseni ajan. Musiikki sopi erinomaisesti puiston luonteeseen ja teki puistosta vähemmän karmivan tuntuisen.






Tarina kertoo, että osa patsaiden suussa olevista hampaista on oikeita ja että jonkin patsaan suussa olisi Veijon oman isän hampaat. Mene ja tiedä. Luin muuten edellisen puistokäyntini jälkeen Veijo Rönkkösen elämästä kertovan kirjankin, Veijo Rönkkösen todellinen elämä, mutta harmikseni en muista kirjasta enää juuri mitään.




Ehkä palaan puistoon taas joskus! Puisto on ehdottomasti käynnin arvoinen, joten suosittelen paikkaa lämpimästi. Kannattaa tulla kauempaakin! Puisto on auki aina, 24/7, eikä pääsymaksua ole, mutta maksamalla vapaaehtoisen keräysmaksun keräystolppaan tukee puiston ylläpitoa. Puistovierailu kannattaa ehkä kuitenkin tehdä kesäaikaan, jolloin puutarha ja patsaat pääsevät täysiin oikeuksiinsa.

Lisää Patsaspuistosta ja Veijo Rönkkösestä voi lukea esimerkiksi täältä.

Itä-Suomessa tuli käveltyä järven jäällä useampaankin otteeseen. Ensin jäälle meno hieman arvelutti, mutta kun näin jäällä autonrenkaiden jäljet, pelkoni hävisi. Jos jää kesti auton, kestäisi se minutkin!



Paikalliset ovat niin laiskoja, että heidän pitää päästä autolla verkoille, mikä siis tarkoittaa sitä, että heidän pitää saada auto aivan verkkojen viereen. Itse taidan olla sen verran sisämaan ihminen, etten kai koskaan totu järven jäällä huristeleviin autoihin. Jäällä ajeleva auto on jotenkin niin absurdi näky.

Formula driver from hell. Tällä esityksellä pääsisi ehkä Ollin tiimiin.


Kevyempää liikennettä.

Olen aina ihan täpinöissäni, kun näen lumessa eläimen jälkiä. Olen varma, että lumella on kävellyt vähintäänkin ilves tai susi - ehkä jopa karhu!

Totuus on kuitenkin se, että suurin osa jäljistä on varmaankin naapurin koiran tekemiä.


Savonlinnassakin tuli käytyä, kun piti päästä kaupoille ja uimaan. Jälkimmäistä halusi siis äiti, en minä, ja muistinkin kitistä taas kuin viisivuotias, kuinka inhoan uimahalleja.

Sovituskoppiselfie.

Sovituskopista tuli mieleeni, että sillä on kyllä ihan valtavan suuri vaikutus ostokokemukseen, millaiset sovituskopit kaupassa on! Jos koppi on pieni ja nuhruinen, eikä siellä ole penkkiä, ja seinässä on pari koukkua vaatteita varten, niin kopissa ei kyllä kauan viihdy. Se tarkoittaa myös sitä, että vaatteetkin jäävät todennäköisesti ostamatta. Mutta jos koppi on tilava ja hyvin varusteltu, ilmastointi pelaa, ja ehkä vielä palvelukin, niin johan rupeaa vaatteitakin löytymään. Jokin psykologinen juttu varmaan. Savonlinnan Sokoksen sovituskopit olivat ihanat!

Prismassa oli myynnissä harvinaista kalalajia nimeltä muhven.



En tullut kysyneeksi kalan kilohintaa. En myöskään nähnyt kalatiskissä kuin yhden muhvenen, joten ei kannata lähteä sankoin joukoin Savonlinnaan muhvenia metsästämään.

Tiedättehän muuten, että tieliikennelain mukaan polkupyörän pitää olla pimeällä valaistu?

Kas näin.

Paluumatkalla näimme yhden talon pihalla rakennuksen, jossa oli komeat valot.


Jäimme miettimään, mitä tällä mahdettiin juhlistaa: satavuotiasta Suomea, sata vuotta sitten rakennettua latoa vai Pertti-pappaa.

Yhtenä päivänä keksin, että haluan päästä pilkkimään. En ole muistaakseni koskaan ennen pilkkinyt, mutta ei kai pilkkiminen nyt kovin vaikeaa voisi olla: sen kun vain tekisi jäähän reiän ja heittäisi reikään jonkinmoisen syötin. Sitten vain rupeaisi vetämään kaloja ylös.

Kävimme nauttimassa maittavan lounaan paikallisella huoltoasemalla, ja siellä näkyikin olevan juuri sopivasti pilkkitoukkia myynnissä. Niitä piti saada! Myyjä kävi noutamassa purkin salaisesta kätköstään, ja kun silmäilin purkissa olevia toukkia, minulta pääsi yllättynyt kommentti: "hyi hitto, ne elää!". Myyjä oli kovin huvittunut: totta kai toukat elävät! Olin kai ajatellut, että talvikalat söisivät jotakin muuta kuin eläviä tuotteita.

Iskä ilmoitti lähtevänsä pilkkireissulle mukaan, ja olin asiasta varsin helpottunut. Iskä ottaisi kalat irti ja laittaisi minulle ehkä toukatkin koukkuun! Tavaraa kertyi pulkkaan siihen malliin, että totesin, että eipä se pilkkiminen taida niin kovin yksinkertaista ollakaan.





Tässä sitä mennään!
Taas ovat autot hurruutelleet.
Ensimmäinen järkytys pilkkimisessä oli jään paksuus. Olin kuvitellut, että kaira menisi jään läpi tuosta vain, mutta jään paksuus olikin noin puoli metriä. Siinä olikin pusertamista! Reikiä piti tehdä tietysti monta, koska mitä enemmän reikiä sitä enemmän mahdollisuuksia saada kalaa. Sohjokauhat olivat unohtuneet kyydistä, enkä minä en ollut edes tiennyt, että sellainenkin kuin sohjokauha on olemassa. Kun ei ollut sohjokauhaa, piti vetäistä kaira vauhdikkaasti ylös, jotta sai sohjotkin jään pinnalle. Hyvin pian huomasin, että tätä tehdessä kannattaa seistä vähän kauempana kuin aivan reiän vieressä, koska muuten vedet lentävät kengille, mikä ei ole kuuden asteen pakkasessa ihan hirveän kiva juttu. Senkin tulin havainneeksi, että kairasta kannattaa ottaa kunnon ote, ennen kuin alkaa veivata, koska muuten saattaa saada veivin nenäänsä.

Sormeni olivat jäässä jo ennen kuin ensimmäinen syötti oli saatu reikään, ja varpaitanikin alkoi kipristellä aika pian, kun oli ne märät kengätkin. Pilkkimisen tekniikkakaan ei ollut minulla oikein hallussa, mutta yritin vakoilla sitä iskältä.


Mietin, että jos olisin kala, niin en minäkään kyllä semmoiseen syöttiin tarttuisi, joka vain lilluu vedessä. Sitäkin mietin, että miten kalat edes näkevät jään alla mitään. Eikös siellä ole ihan säkkipimeää?

Tällaisia elämän peruskysymyksiä on hyvä miettiä aina silloin tällöin.

Hei, me pilkitään!

Pari tuntia maltoin maltoimme pilkkiä, mutta sitten minulla oli varpaat ja sormet niin jäässä, että oli pakko lähteä. Olin luullut laittaneeni liikaa tai vähintäänkin tarpeeksi vaatetta päälle, mutta olin luullut väärin. Vielä olisi ainakin yksi vaatekerros saanut olla, ja ainakin yhdet sukat ja käsineet.

Kalansaalis oli hulppea: iskä sai kolme ahventa, enkä minä saanut mitään. En piitannut saaliista, sillä kokemusta olin lähtenyt hakemaankin  - ja sitä olin myös saanut. 😀

Kaveruksetkin halusivat ulos, mutta kun siellä oli niin kylmä.
Ei me sentään mitään jääkarhuja olla!


Innostuin myös testaamaan erästä uutuustuotetta, kun olin nähnyt televisiossa mainoksen: kostea vessapaperi - sellaistahan minun piti saada!


Piti tehdä oikein erillinen kauppareissu Prismaan, kun tämä tuote oli ensimmäisellä käynnillä unohtunut. Arvosteluraatiin osallistui muitakin jäseniä, mutta kerron vain oman arvioni (muiden arviot olivat samansuuntaisia).

Ensinnäkin olin kuvitellut mielessäni muhkean paperirullan, josta saisi vetää kosteaa vessapaperia samalla tavalla kuin rullasta vedetään normipaperiakin. Rullan sijasta nämä paperit olivatkin samanlaisessa paketissa kuin kosteuspyyhkeet. Miten nämä erovat esimerkiksi intiimikosteuspyyhkeistä? Mitä uutta tässä "keksinnössä" on? Toiseksi laput olivat aivan liian pieniä. On ärsyttävää yrittää saada postimerkin kokoinen rätti osumaan takapuoleen oikeassa kulmassa. Kolmanneksi minua ärsytti se, että piti pitää tarkkaa kirjaa siitä, kuinka monta lappua oli jo pönttöön heittänyt. Pönttöön kun saa laittaa enintään kolme lappua kerrallaan.

Tiivistettynä: tuote oli ihan persiistä.


keskiviikko 18. tammikuuta 2017

Maa jalkojeni alla

Mitä sinulle tulee mieleen termistä tietoinen läsnäolo eli mindfulness? Minulle tuli vielä jokin aika sitten mieleen lähinnä mietiskely ja sisäänpäin kääntynyt hymistely. Koin kaiken tietoinen läsnäolo -löpinän itselleni niin vieraaksi, että halusin pysytellä tästä trendikkäästä ilmiöstä niin kaukana kuin mahdollista.  En minä jaksa mitään paikallaan kykkimistä ja tyhjän ajattelemista; minun pitää saada mennä ja tehdä! Miksi kuluttaisin aikaani siihen, että yritän olla ajattelematta mitään? Miksi ihmiselle on annettu aivot, jos niillä kerran ei saa ajatella?

Jooga oli se, jonka avulla ensimmäisen kerran tajusin, että tietoinen läsnäolo voi tarkoittaa muutakin kuin mietiskelyä. Joogaliikkeet voi tehdä tietoisesti läsnäollen, liikkeeseen ja hengitykseen keskittyen, kehoa kuunnellen. Tällainen liikkeeseen yhdistyvä tietoinen läsnäolo kuulosti minusta paljon helpommin omaksuttavalta kuin perinteinen mietiskely (eli meditointi), joka saa minut jopa vähän ärsyyntymään. Olen muutaman kerran mietiskelyä kokeillut ja todennut, etten halua kokeilujani sen pidemmälle viedä. (En kuitenkaan sano 'en koskaan', koska olen oppinut, että näin jyrkkiä etukäteislausumia ei kannata elämässä tehdä.)

Mietiskely tuntuu minusta turhauttavalta erityisesti sen takia, että en oikein "osaa" mietiskellä. Tiedän toki, että turhautuminen kuuluu mietiskelyharjoituksissa asiaan ja että pitäisi vain olla lempeä itseään kohtaan ja hyväksyä se, että ajatukset vaeltavat. Ajan myötä "mietiskelylihas" kehittyisi, ja mietiskely alkaisi ehkä tuntua helpommalta ja miellyttävämmältä. Turhautumisen tunne ei kuitenkaan ole suurin este mietiskelylleni, vaan suurin este on taustalla kytevä ajatus siitä, että mietiskelyyn käytetty aika on minusta hukkaan heitettyä aikaa. Voisin käyttää senkin ajan, jonka käytän omien ajatusteni torjumiseen, johonkin huomattavasti järkevämpään. Tällainen asenne ei taida olla ihan paras mahdollinen lähtökohta mietiskelylle, ja minun on varmaan ihan turha yrittääkään mietiskelyä niin kauan, kun asenne on tämä.

Tietoinen läsnäolo kokonaisuutena kuitenkin kiinnosti, vaikka mietiskely ei kiinnostanutkaan. Elämäni oli sellaisella mallilla, että läsnäolo ja rauhoittuminen tuntuivat enemmän kuin tervetulleilta ajatuksilta, joten rupesin ottamaan selvää, mitä muuta tietoinen läsnäolo tarkoittaa kuin mietiskelyä. Tietoinen läsnäolo tarkoittaa lyhyesti sanottuna sitä, että ihminen on läsnä tässä hetkessä, kuuntelee ajatuksiaan, tunteitaan ja tuntemuksiaan, on utelias niiden suhteen, ja ennen kaikkea: hyväksyy ajatuksensa ja tuntemuksensa sellaisenaan eikä yritä muuttaa niitä. Mieli ei vaeltele menneessä eikä tulevassa, vaan mieli on kehon kanssa samassa paikassa ja samassa ajassa. Tässä.


Havaitsin läsnäolon puuttumisen ensimmäisen kerran joogatessani: kehoni kyllä joogasi, mutta mieleni oli jossakin aivan muualla kuin joogamatolla. Saatoin havahtua esimerkiksi siihen, että huomasin ajattelevani jotakin päivän aikana sattunutta, tai listasin mielessäni töitä, jotka joogaamisen jälkeen piti tehdä. En siis ollenkaan keskittynyt siihen, mitä kehoni oli tekemässä tai miltä minusta tuntui, eikä mieleni ollut hetkessä lainkaan läsnä. Pian ymmärsin, että sama pätee muuhunkin elämääni: vietän suurimman osan ajastani jossakin ihan muualla kuin tässä hetkessä, miettien menneitä tai tulevia. Kauhistuneena tajusin, että jos en koskaan elä nykyhetkessä, elämäni valuu minulta oikeastaan kokonaan ohi.

Jos vietän suurimman osan ajastani joko menneisyydessä tai tulevaisuudessa, kuinka todellista elämäni silloin on? Menneisyyden asiat ovat jo tapahtuneet, eikä niitä voi enää mitenkään muuttaa. Silti yritän pitää menneisyyteni hengissä ajattelemalla menneitä tapahtumia. Olen menneisyyteni vanki: en osaa päästää irti vaan mietin ja märehdin, kertaan ja käyn asioita läpi, yhä uudelleen ja uudelleen. Menneisyys on tehnyt minusta sen, mikä tällä hetkellä olen, joten menneisyydessähän minun on elettävä! Tulevaisuus taas on kuvitelmaa, ja kuvitelmissa on niin helppo elää. On mukava suunnitella ja toivoa, sillä tulevaisuus on toivoa täynnä!

Elämäni perustuu siis joko siihen, mitä en voi koskaan enää saada takaisin, tai siihen, mikä ei ole edes vielä täällä. Hyvin menee. Eikä menneisyydessä ja tulevaisuudessa eläminen rajoitu pelkästään vain mieleen, vaan joskus kokemus on niin vahva, että kehokin reagoi: saatan esimerkiksi punastua häpeästä muistellessani jotakin menneisyyden noloa tapahtumaa, tai vatsaani alkaa kiertää, kun alan jännittää jotakin tulevaisuudessa tapahtuvaa juttua. Ajatuksen voima on mahtava.


Läsnäolon puute näkyy elämässäni monin tavoin. Olen aina ollut sellainen, joka kolhii itseään milloin mitenkin. Eräänlaisina huipentumina voisin kertoa, että olen onnistunut juoksemaan päin liikennemerkkiä ja törmäämään polkupyörällä rekkaan, joka oli pysäköity kadun varteen. (Puolustuksena voin sanoa, että kumpaankin tapahtumaan liittyi sateenvarjo.) Ovet tuntuvat minulle aina hieman liian kapeilta ja pöydänkulmat vääriin paikkoihin sijoitetuilta. Olen aiemmin laittanut törmäilyni kömpelyyden piikkiin, mutta se onkin tainnut johtua lähinnä siitä, että olen ollut niin uppoutunut ajatuksiini, etten ole havainnut ympäristöäni.

Kun ajelen autolla jotakin tuttua reittiä, saatan yhtäkkiä havahtua, että oho, olenkin jo tässä! Joko minä ole tullut sen-ja-sen paikan ohi; miten en ollenkaan huomannut? Joskus huomaan lukeneeni aamulehteä pitkät pätkät, ja yhtäkkiä havahdun siihen, ettei minulla ole hajuakaan, mitä olen lukenut. Lukeminen pitää aloittaa alusta - ja pahimmassa tapauksessa sama toistuu. Usein käy myös niin, että katson kelloa, ja heti kelloa katsottuani tajuan, että minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä kello oli. Katsoin kyllä kelloa, mutta en tullut panneeksi merkille aikaa! Pahimmalta läsnäolon puute tuntuu kuitenkin silloin, kun se kohdistuu toiseen ihmiseen. Saatan joskus kesken keskustelun havahtua siihen, ettei minulla ole aavistustakaan, mitä toinen on minulle juuri sanonut. Täydellinen läsnäolo on minusta vähintä, mitä toiselle ihmiselle voi antaa, ja siksi yritän laittaa nykyään toisen ihmisen seurassa kaiken muun sivuun - konkreettisesti ja kuvaannollisesti.

Olen päättänyt, etten halua enää elää automaattiohjauksella ja vain seilata rutiinista toiseen. En halua, että elämäni vain lipuu ohitseni. Olen myös äärimmäisen kyllästynyt siihen, että mieleni on oikea ajatusten kaatopaikka ja että minä olen jatkuvasti tonkimassa roskakasaa. Mitä enemmän kasa haisee, sitä enemmän siellä on kaivettavaa!



Sen sijaan haluan:

  • oppia nauttimaan sellaisista asioista, joiden en ole ennen ehkä edes huomannut olevan olemassa
  • kokea elämän voimakkaammin ja oppia ottamaan joka hetkestä kaiken irti
  • oppia näkemään asiat sellaisina kuin ne ovat enkä sellaisina, jollaisia kuvittelen niiden olevan 
  • päästä eroon impulsiivisesta käyttäytymisestäni ja oppia käyttäytymään harkitummin
  • oppia olemaan lietsomatta itseäni entistä hirveämpään stressitilaan ja sen sijaan:
  • oppia rauhoittamaan mieleni, jotten olisi kuin ajopuu, joka lähtee pienimmänkin aallon matkaan
  • päästä eroon suorituskeskeisestä ajattelutavastani ja oppia ajattelemaan, että tekeminen itsessään voi olla yhtä palkitsevaa kuin valmiiksi saatettu työ - ellei palkitsevampaakin
  • oppia paikallistamaan ja vaimentamaan epämääräinen tyytymättömyyden tunne, joka vaivaa minua silloin tällöin, vaikka kaiken pitäisi periaatteessa olla hyvin
  • oppia erottamaan oikeasti tärkeä muusta vähemmän tärkeästä
  • olla vakaa: yhtä aikaa pelokas ja peloton, tyhjä ja täysinäinen, heikko ja voimakas

Tämä on manifestini. 😊


Nuo eivät ole mitään pieniä tavoitteita, mutta uskoisin, että niiden saavuttaminen ei ole mitenkään mahdotonta, jos minulla vain on tarpeeksi halua ja voimia antautua asialle. Pitää kuitenkin yrittää muistaa olla myös itselleen lempeä ja hyväksyä keskeneräisyys ja inhimillisyys, jottei läsnäolon harjoittelusta tulisi vain yksi suoritus muiden joukossa.

En ole vielä ihan ratkaissut, miten tavoitteisiini pääsen, mutta olen ainakin hyvin varustautunut. Hankin nimittäin hieman alan kirjallisuutta, jota meinaan tässä pikkuhiljaa lueskella. Kirjat ovat melko käytännönläheisiä, joten opitun soveltamisen käytäntöön ei pitäisi olla ylitsepääsemättömän vaikeaa. Palaan kirjoihin ehkä joskus myöhemmin, ettei joku kohta taas sano minun olevan perusteellinen. 😁 Olihan tätä jo tässäkin.




Mukavaa viikon jatkoa, rakkaat lukijani! Olen niin iloinen, että olette olemassa. 💗

sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Mummo kutoo sukkaa hämärässä

Joskus ihminen hakeutuu ihan tiedostamattaan sellaisten aktiviteettien pariin, joita jollakin tavalla tarvitsee. Minulle ilmaantui taannoin yllättävä tarve neuloa sukkia, vaikka en ole eläessäni yhtään sukkaa neulonut.

Selailin pari kuukautta sitten Novitan sukkalehteä ja muistelin sitä ainokaista kertaa, kun olin villasukan neulomista yrittänyt: sukka oli jumittunut kantapäähän, joka oli osoittautunut minulle ylitsepääsemättömän vaikeaksi. Villasukka oli minulle Suuri Mysteeri: villasukkia oli mukava käyttää ja muilta niitä saada, mutta itse en osannut sukkaa neuloa. Koulun käsityötunnillakaan ei muistaakseni koskaan tarvinnut sukkaa tehdä. Kyseinen tapahtuma olisi varmasti jäänyt traumaattisena kokemuksena mieleeni. Käsityötunnit (ja kuvaamataidon tunnit!) olivat minulle muutenkin painajaismaisia, sillä jo pelkästään vaatimus, että piti olla luova ja tuottaa omasta päästä jotakin, sai minut ihan lukkoon. Minun aivoni eivät kerta kaikkiaan toimi sillä tavalla, että päästäni pulppuaisi ideoita. Ohjeesta osaan kyllä tehdä, mutta oman pään tuotanto on kovin heikkoa, ainakin mitä kaikenlaiseen käsillä tekemiseen tulee. Kokkikoulussakin vaikein osuus minulle oli lautasannosten kokoaminen, sillä en vain jotenkin osannut visioida annosta ja tehdä siitä kaunista. 

Villasukka on siis ollut koko elämäni minulle sellainen akilleenkantapää (hehe). Nyt minulla oli kuitenkin niin pakonomainen tarve neuloa sukkia, että päätin opetella sen kantapään, vaikka mikä olisi. Ei kai se sentään mitään ydinfysiikkaa voinut olla. Onneksi äiti sattui olemaan meillä kylässä ja väänsi minulle asian villalangasta. Lopulta tuskainen ähertäminen palkittiin: valmistui sukka, ja pian valmistui toinenkin! 

En voinut uskoa, että olin ihan oikeasti saanut villasukat aikaiseksi!

Mikään helppo juttu sukan neulominen ei kuitenkaan kokonaisuudessaan ollut. Minun piti purkaa sukka alkutekijöihinsä kolme kertaa, ennen kuin sain vietyä sukan loppuun asti. Ensimmäisellä kerralla huomasin lukeneeni ohjeen väärin ja olevani neulomassa sukkaa kokoa 46. Toisella kerralla minulta putosi silmukka, ja kun en jaksanut pyydystää silmukkaa, purin koko sukan. Kolmannella kerralla totesin, että sukasta tulee kovin pienen näköinen minun jalkaani, joten oli pakko nöyrtyä ja neuloa koetilkku. Koetilkun neulottuani totesin, että pitää varmaankin vaihtaa isompiin puikkoihin, kun käsialani oli niin pientä. Tuommoinen koetilkku kannattaisi kai neuloa ihan ensimmäiseksi, mutta koetilkun neulominen on minusta niin puuduttavan tylsää puuhaa, että mieluummin skippaan sen ja rupean neulomaan heti sukkaa. Vaikka se tarkoittaisikin sitä, että joudun purkamaan sukan kolme kertaa ja lopulta kumminkin neulomaan sen koetilkun. 😃 

Kun olin kantapääesteen yli päässyt, sukkia rupesi tulemaan. Neulominen, ja varsinkin juuri sukan neulominen, oli hirmuisen koukuttavaa puuhaa. Neulominen tyynnytti mieltäni, ja se oli juuri sitä, mitä kaipasin. Neulominen vaati keskittymistä ja keskittyminen rauhoittumista, joten neulominen oli läsnäoloa ihan parhaimmillaan. Samalla se oli erinomaisen hyvää vastapainoa sille lievälle mielipuolisuuden tunteelle, jonka unettomuus aiheutti. Sukat myös valmistuivat nopeasti, toisin kuin isommat neuleet, ja oli palkitsevaa nähdä, miten omista käsistä syntyi jotain konkreettista; jotain, mille olisi ihan oikeasti käyttöä. Minähän käytän villasukkia joka päivä, kesät talvet, ja kaikki vanhat villasukkani alkavat olla jo puhki kuluneita. Naisella ei voi koskaan olla liikaa villasukkia!
 
Sen muutaman kerran, kun olen jotain aiemmin neulonut, olen neulonut vain isompia vaatekappaleita. Olen neulonut esimerkiksi ukkelille villapaidan ja itselleni neuletakin, mutta kaikille tuotoksilleni on käynyt samalla tavalla: ne ovat jääneet enemmän tai vähemmän käyttämättä. Vaatteiden neulominen on sillä tavalla ongelmallista, että lopputulosta ei oikeastaan tiedä, ennen kuin neule on täysin valmis. Jos lopputulos ei jostain syystä miellytäkään, on kiva siinä vaiheessa huomata, että tuli äherrettyä neuleen kimpussa 250 tuntia ihan turhan takia. Neuleet näyttävät ohjekuvissa usein ihan erilaisilta kuin millaisia niistä (ainakin minun käsissäni) tulee. Sekin neuletakki näytti ohjekuvassa höyhenenkevyeltä unelmalta, mutta todellinen lopputulos oli painava ja tönköttävä kolttu. Ihan kuin olisin heittänyt harteilleni seinäryijyn! Sen neuletakin jälkeen päätin, etten enää koskaan neuloisi yhtään isompaa vaatekappaletta, kun lopputulos olisi kuitenkin pettymys.

No. Tuli se keuhkoputkentulehdus, ja kaipasin vähän isompaa projektia sohvan nurkkaan nyherrettäväksi. Teki mieli neuloa hame.

Sellainen oli siis neulottava.


Arvatkaapa, kuinka hameen kanssa kävi?

Kun sovitin hametta päälleni, totesin, etten pidä siitä lainkaan. Hameen malli on jotenkin vanhahtava, väri tunkkainen, ja hame on vähän liian tyköistuva minun makuuni. Minulle tulee hameessa sellainen olo kuin olisin lähdössä kadunkulmaan liiketoimia harjoittamaan. Vetoketjun ompeleminenkin epäonnistui, sillä vetoketju jäi hieman kuprulle (vetoketju on oikeassa sivussa, eli se ei siis näy tuossa kuvassa).

Nyt olen taas päättänyt, etten koskaan enää neulo mitään isompaa. Teen vain sukkia ja sen sellaisia. Ja tämä päätös pitää.

Sukkia siis kuitenkin syntyi, ja syntyy edelleen. Tallinnassakin, kun en saanut aamulla nukuttua, otin sukankutimet ja hiippailin aamuvarhaisella hotellin aulaan istumaan ja neulomaan. En viitsinyt neuloa huoneessa, kun olisi pitänyt laittaa valot päälle, ja halusin, että ukkeli saisi nukkua. Vessanpöntölläkään en voinut neuloa, sillä kylpyhuone oli niitä lasiseinä-mallisia, jotka päästävät valon lasin läpi huoneeseen. Olihan se aika erikoinen uudenvuodenaattoaamu - istua nyt hotellin aulassa neulomassa villasukkaa. Sain samalla tarkkailla, mitä hotellin aulassa aamuvarhaisella tapahtuu, ja voin kertoa, ettei paljon mitään. Pari herraa kävi ulko-ovella aamutupakalla, mutta muuten sain istua ihan yksikseni. Puoli kahdeksan jälkeen aulaan ilmestyi sentään aulakahvilan nuori herra, joka laitteli kahvilaa valmiiksi uutta päivää varten. Mies huikkaisi minulle ohimennessään, että hän on sitten aina ihaillut ihmisiä, jotka osaavat neuloa. Röyhistelin rintaani ja tunsin itseni ihan vanhaksi konkariksi. 😊

Nämä ovat lempisukkani, koska nämä eivät ole ihan perinteisen malliset.

Minulla on tapana innostua palavasti milloin mistäkin ja sitten taas pian unohtaa koko asia, mutta tällä hetkellä näyttää siltä, että sukkien neulominen saattaa jäädä pysyväksi harrastukseksi. On niin ihana saada aikaiseksi jotain ihan konkreettista, ja mielikin lepää sukkia neuloessa.

Olisi mukava kuulla, mitä te muut puuhailette silloin, kun haluatte rauhoittua. Onko sinulla jokin harrastus tai muu puuha, joka tyynnyttää mielen?
 
Neulomisesta tuli mieleeni, että minun on jo pitkään tehnyt mieli liittyä marttakerhoon. Tulin maininneeksi haaveesta äidilleni, ja mitä teki äiti? Hän repesi ihan totaalisesti. Äiti nauroi, että voisi kuvitella minut ennemminkin jossain moottoripyöräkerhossa kuin marttakerhossa. Minä melkein närkästyin äidin reaktiosta, sillä en ollut tajunnut, että minun marttailuni oli niin absurdi ajatus. Mutta ehkä kuitenkin vielä harkitsen hetkisen, enkä säntää marttakerhoon heti, kun olen saanut muutaman villasukan neulottua ja karjalanpiirakat leivottua.

Niin tosiaan. Minähän tein jouluna elämäni ensimmäiset (ja sitten vielä toisetkin) karjalanpiirakat. Piirakat valmistuivat yllättävän vauhdikkaasti, sillä olin kuvitellut, että piirakoiden leipominen olisi isompikin homma. Intialaisten leipien kaulimiskokemuksesta taitaa olla karjalanpiirakoiden tekemisessä paljon etua!

Ukkeli romutti suomalaiset piirakkaperinteet totaalisesti ja söi piirakoita ihan omalla tyylillään.

Tässä on piirakoiden päällä munavoita, bataattilaatikkoa sekä savulohta. Maistuis varmaan sullekin. 😃









Heippa taas!