Huominen on monesti viikon kiireisin päivä.


maanantai 22. tammikuuta 2018

Lätinää laidasta laitaan

Viime postaus taisi päättyä vähän kyrpiintyneisiin tunnelmiin. Nyt näyttää kuitenkin taas paremmalta, ainakin autoilemisen ja poliisien kannalta. Poliisien kanssa ei ole nimittäin ollut minkäänlaisia ongelmia, enkä ole edes ollut heidän kanssaan missään tekemisissä, vaikka olenkin autoillut aika paljon. Itse asiassa näin vasta tänään ensimmäisen kerran poliiseja liikenteessä. Taas ihmistä peloteltiin ihan liian kanssa etukäteen!

Autoilemisen kanssakaan ei ole ollut ongelmia, vaikka auto tuntuikin ensimmäisenä iltana vähän liian isolta tämmöisiin kaupunkiolosuhteisiin. Tykkäisin kaupungissa vähän pienemmästä autosta, kun sellainen on helpompi pysäköidäkin. Aika äkkiä kuitenkin totuin autoon.

Kärrymme.
Ymmärsin toki syyt, miksi ukkeli halusi vuokrata isomman auton. Yksi syy oli se, että matalalla autolla jäisi helposti tielle, jos tulisi runsaasti vettä. Olin nähnyt tämän ihan omin silminkin viime sunnuntaina, kun oli satanut kaatamalla tuntikausia. Useampikin auto jäi tuohon kehätielle jumiin, ja minä olin tietysti haukkana ikkunassa dokumentoimassa tilannetta.

Punaisen auton matka on tyssännyt ikävästi tuohon keskelle tietä. 

Kun punainen auto oli saatu hinattua pois, tielle jäi toinen auto.

Tämäkin auto lähti tästä vain hinaamalla. Onneksi apu on jo saapunut paikalle!


En tiedä, pääseekö matalapohjaisissa autoissa vesi auton sähkölaitteisiin, vai miksi ne näyttävät kestävän niin huonosti täkäläisiä kaatosateita. Koska en kaipaa tuonkaltaista jännitystä elämääni, suostuin mieluusti isomman auton vuokraamiseen.

Autovuokraamossa kävi ilmi, että autolla oli kolaroitu edellispäivänä, ja kuskin puoleinen kylki oli vähän rutussa. Haitta oli kuulemma kuitenkin vain esteettinen, ja autolla pystyi ihan hyvin ajamaan. Koska se oli ainoa automaattivaihteinen auto, joka liikkeessä oli, otimme sen.

Näimme ensimmäisenä iltana yhden tien varrella jättimäisen puiston tapaisen, joka jatkui aina vain. Kävi ilmi, että kyseessä oli Cambódromo, jättimäinen kävelyalue, jota käytetään myös suurtapahtumien pitopaikkana.






Cambódromon kävelyradalla on pituutta yli neljä kilometriä, ja koko alueen pinta-ala on 40 hehtaaria. Tuo ei ole minusta todellakaan mikään maailman viihtyisin kävelypaikka, mutta kyllä tuolla lenkin voisi heittää.

Toisena iltana ajelimme Uruboon, kun ukkeli halusi käydä katsomassa uutta asuinaluetta, Playa Turquesaa, joka on nousemassa Urubon perukoille.

Urubon jättimäinen metsikkö alkaa heti tuosta neljännen kehätien (Cuarto Anillo) vasemmalta puolelta.

Tie oli paikoitellen aika kamalassa kunnossa, ja totesin, että nelivetoinen auto on kiva siitäkin syystä, että ei tarvitse pelätä sitä, että auto juuttuisi hiekkaan tai että pohja ottaisi maahan kiinni.

Playa Turquesasta on määrä tulla 180 hehtaarin kokoinen ylellinen asuinalue, jolle rakennetaan muun muassa maailman toiseksi suurin uima-allasmainen tekojärvi ("laguna de aguas cristalinas"). Playa Turquesan kolmen minuutin pituisen esittelyvideon voi katsoa täältä, ja esitteen voi lukea täältä (espanjaksi). Tonttien hinnat vaihtelevat 132 dollarin ja 238 dollarin väliltä per neliömetri, ja tontit ovat kooltaan 600-1200 neliötä. Suurin mahdollinen tontti parhaalta paikalta maksaisi siis 285 600 dollaria (noin 233 000 euroa).

Toistaiseksi valmiina on vasta alueen portin sisääntulorakennus, joka näytti iltahämärässä tältä.





Olisipa mielenkiintoista nähdä tuo alue joskus valmiina! Matkaa tuonne ei ole tästä Santa Cruzin reunoilta kuin kuutisen kilometriä, ja koska 62 prosenttia tonteista on jo myyty (lukema on viime vuoden syyskuun neljänneltätoista päivältä), kiinnostus on ilmeisen runsasta.

Teiden pitää kyllä parantua huimasti alueen valmistumiseen mennessä.

Urubon ja Santa Cruzin yhdistävä Puente Urubo (Urubon silta).
Äkkäsimme ukkelin kanssa yhtenä iltana, että aivan tuossa kivenheiton päässä on iltaisin hauska food truck -alue, jolta saa ostaa kaikenlaisia herkkuja erilaisista ruokakärryistä. Päivisin alue on ihan normaalia toimistoaluetta parkkipaikkoineen, mutta iltaisin ruokarekat kokoontuvat yhteen hauskaksi ulkoilmaravintola-alueeksi. 


Emme ole vielä ehtineet syömään tuolla, mutta tarkoitus on tuokin paikka joskus kokeilla.

Loppuun muutama sekalainen kuva kaupunkiajeluilta:


Päädyin jotenkin El Trompillon lentokentän kupeeseen, ja siellä oli tämmöisiä hassuja Happy Cars -rinkuloita. En oikein tajunnut, miten nuo toimivat, mutta ihmisillä tuntui olevan hauskaa.


Avainliike. Rouvan avainten kanssa on nyt tainnut mennä jotakin pieleen.
Tervetuloa Santa Cruziin!

Nyt alan hakeutua sänkyä kohti, sillä teimme tänään pienen autoretken, ja tulin ajaneeksi kuusi tuntia erittäin vaihtelevissa maisemissa ja melkoisen mutkaisilla teillä. Olen vähän väsynyt (tosin kellokin on jo 23.30), mutta koska reissu oli erittäin kannattava, olen iloisesti väsynyt. Palaan retken tunnelmiin myöhemmin, sillä reissu tarvitsee vähän prosessointia.

Vielä kuitenkin tilannetiedotusta Bolivian poliittisesta tilanteesta kiinnostuneille. 😎 Presidentti Evo ilmoitti nimittäin tänään, että uusi rikoslaki (Código Penal) perutaan kokonaisuudessaan. Jos Evo suostuisi vielä luopumaan omasta presidenttiehdokkuudestaankin, kansalaiset (tai siis osa kansalaisista) olisivat saaneet, mitä halusivatkin.

Mukavaa viikkoa kaikille!

perjantai 19. tammikuuta 2018

Ulkomaalaisuuden iloja

Kävin asioilla Santa Cruzin keskustassa, ja kun kerran olin siellä, ajattelin heittää taas vapaamuotoisen nähtävyyskierroksen ja katsoa, mitä eteeni tulisi. Oli minulla mielessä yksi ihan tietty paikkakin, jonka halusin katsastaa: se lentokone, jonka olin nähnyt taksin ikkunasta yhdessä puistossa.

Olin saanut googlettamalla selville, että kyseinen lentokone oli tehnyt lentoja vuonna 1961. Lentokoneesta oli tullut bolivialaisten keskuudessa urbaani legenda, sillä sen uskottiin tehneen salakuljetuslentoja USA:sta Argentiinaan, Chileen ja Boliviaan. Salakuljetustavarat olivat olleet muun muassa savukkeita, viskiä, tekstiilejä ja televisioita. Viimeisen lentonsa kone lensi heinäkuun 30. päivä vuonna 1961. Lentokone nousi tuolloin ilmaan Santa Cruzin El Trompillon kentältä, mutta lentäjät eivät ilmoittaneet lentosuunnitelmaansa lennonjohtoon, sillä he olivat muka vain koelennolla. Kone sai tästä syystä peräänsä hävittäjälentokoneen, joka yritti käännyttää koneen Cochabamban kentälle. Koska miehistö ei piitannut hävittäjän ja lennonjohdon käskyistä, hävittäjästä alettiin ampua konetta, ja kone joutui tekemään hätälaskun El Trompillon kentälle. Kone säilyi hätälaskussa ehjänä.

Lentokone sijoitettiin nykyiseen sijaintipaikkaansa, puistoon vilkasliikenteisen Avenida Uruguayn varrelle, vuonna 1979. Kun näin koneen ensimmäisen kerran auton ikkunasta, meinasin pudottaa silmäni. Lentokone keskellä puistoa! Kone oli toiminut aluksi kirjastona (vähänkö siisti kirjasto!) ja myöhemmin pankkina. Nykyään kone on tyhjillään ja rapistunut, eikä sen sisälle pääse.




Tuommoinen lentokoneen raato tarjoaa mukavasti varjoa aurinkoisena päivänä, ja koneen alla olikin kaikenlaista toimintaa.

Mehumyyjiä.


Somo on muuten maissista valmistettua terveellistä mehua. Mehu pysyy kylmänä tuommoisissa hauskoissa kylmäastioissa.

Näppärä paikka katukeittiölle. Pussitkin saa kätevästi ripustettua.

Mikäs tässä on meikäläisenkään istuskellessa.
Lentokonepuistosta jatkoin pienemmille sivukujille, ja huomasin pian tulleeni jollekin hyvin epätavalliselle alueelle. Enemmistö alueen ihmisistä oli nimittäin pukeutunut lähes samanlaisiin vaatteisiin, jotka huokuivat mennyttä aikaa. Miehillä oli pitkät haalarit ja hattu ja naisilla taas pitkä tumma mekko ja hattu tai huivi. En kehdannut kuvata ihmisiä ihan avoimesti, sillä varsinkin naiset tuijottivat minua varsin tuiman näköisinä, mutta sain kuitenkin otettua muutaman hätälaukauksen.





Pitkällisen googlettelun jälkeen sain selville, että nämä ihmiset ovat mennoniittoja, jotka kuuluvat samaan protestanttikirkon suuntaukseen, anabaptisteihin, kuten amissitkin. Mennoniitat saapuivat Boliviaan 1900-luvun alussa, ja heitä on täällä noin 70 000. Mennoniittojen esi-isät ovat saksalaisia, ja Bolivian mennoniitatkin puhuvat vanhaa alasaksan murretta, plautdietschia. Itse asiassa saksa on - ilmeisesti juuri mennoniittojen runsaslukuisuuden takia - Bolivian puhutuin vieras kieli, ja portugali ja englanti seuraavat vasta perässä. Mennoniittamiehet osaavat yleensä ainakin jonkin verran espanjaa, sillä he oppivat sitä käydessään kauppaa bolivialaisen valtaväestön kanssa.

Bolivian mennoniittojen säännöt ovat hyvin tiukat. Mennoniitat elävät eristyksissä muusta maailmasta, ja yhteydenpito muihin kansanryhmiin kuin mennoniittoihin on kielletty, ellei kyse ole kaupanteosta. He pyrkivät myös olemaan mahdollisimman uskollisia vanhoille perinteille, joten moderni teknologia, kuten kännykät, tietokoneet ja kodinkoneet, ovat kiellettyjä. Mennoniitat saavat elantonsa erilaisista viljelyskasveista, kuten maissista ja durrasta, sekä erityisesti juustosta, josta he ovat varsin tunnettuja. Mennoniittojen toiveet ja unelmat keskittyvät hyvin yksinkertaisiin asioihin: he toivovat, että sato olisi tuottoisa, että elämä jatkuisi samanlaisena kuin aina ennenkin ja että he pystyisivät säilyttämään erillisyytensä muusta maailmasta.


Smart sexy -pikkuhousuja.
Mennoniitta-alueen jälkeen katujen tunnelma muuttui taas enemmän bolivialaiseksi.



Katsoin ensin, että mitäs paikallisia herkkuja tässä myydään. Onneksi oli nuo kuvat selityksineen, koska muuten olisi saattanut tulla vähän eksoottisempaa päivällistä. Ukkeli on hyvin kaikkiruokainen, mutta DogChowlle hänkin sanoisi varmaan nou nou. Tai hau hau. 😀


Tämä alue oli todellista ylikuormitusta kaikille aisteille, jos näin voisi sanoa. Hätkähdän harvemmin mitään hajuja, mutta nyt meikäläisen nenäkarvatkin alkoivat väristä jo siihen malliin, että katsoin parhaakseni jatkaa matkaa.




Yksi katu oli täynnä unisex-kampaamoja, jotka tarjosivat myös muita kauneudenhoitopalveluja, kuten pedikyyrejä ja manikyyrejä. Minua hieman huvittivat nuo erilaisten kampausten kuvat ovenpielissä ja seinillä. Oliko asiakkaan tarkoitus valita malleista mieleisensä ja sanoa, että tuommoisen haluan? Rouvat huutelivat minua kovasti käymään peremmälle, mikä ei ole tällä kuontalolla kyllä mikään ihmekään.


Päädyin lopulta El Arenal -puistoon, joka taitaa olla Santa Cruzin tunnetuin puisto.

Puiston keskellä on järvi suihkulähteineen, ja järven ympärillä kulkee kävelypolku. Itse miellän puiston vähän vihreämmäksi alueeksi, mutta puistojakin on kai monenlaisia.

Tämä oli selkeästikin suihkussa.



Kaupunkibussit ovat Santa Cruzissa pikkubusseja eli microja. Isojen bussien olisikin vaikea liikkua kaupungin ahtailla kaduilla.


Ihmettelin ensin tämän naisen nyyttiä, kun se oli niin erikoisen muotoinen, mutta sitten huomasin alaosan aukosta sojottavat jalat. Lapsihan siellä oli.

Sisäänkirjoittautumiset yliopistoihin ovat alkaneet, ja erään teknillisen korkeakoulun edessä valmistauduttiin ilmeisesti jo tulevaan lukuvuoteen.


Piipahdin lopuksi vielä Mercado Nuevossa, eräänlaisessa kauppahallissa, josta saa kuulemma hyvää ja konstailematonta paikallista ruokaa. Olin ajatellut syöväni siellä lounaan, mutta olin jo niin nälkäinen, etten jaksanut enää alkaa säätää ruoan kanssa, vaan suuntasin kotiin syömään leipää. Tuttua ja turvallista.


Muutama kadunväli ennen Mercado Nuevoa eräs nainen pysäytti minut ohikulkiessaan ja sanoi minulle: "olkaa varovainen kameranne ja kassinne kanssa, kun tämä on vähän vaarallista aluetta". Kiitin naista ja mietin, että minulla oli tainnut olla taas suojelusenkelit mukana. Ne ovat tainneet joutua paiskimaan viime viikkoina vähän ylitöitä, ja olinkin melkein ajatellut päästää ne vähäksi aikaa lomalle.

Nyt se lomailu ei kuitenkaan onnistu, sillä vuokrasimme eilen auton, mikä kuulosti ideana oikein kivalta. Pääsisin tutkimaan kaupunkia laajemmaltikin, kun ei tarvitsisi aina tilata Uberia tai kävellä! Autovuokraamossa intoni kuitenkin laantui, ja minua alkoi melkein kaduttaa koko autonvuokraus. Autovuokraamon nainen nimittäin varoitti, että poliisit tulisivat ahdistelemaan minua liikenteessä todella paljon, ihan vain siitä syystä, että olen ulkomaalainen. Nainen antoi minulle kopion rekisteriotteesta, joka pitäisi esittää poliiseille, sekä oman puhelinnumeronsa, johon voisin soittaa milloin vain ja missä asiassa tahansa - esimerkiksi silloin, jos joudun poliisien ahdistelemaksi. Vuokraamon mies puolestaan esitteli minulle auton takakontissa olevat kolme esinettä, joita poliisit joka kerta kysyisivät ja jotka heille pitäisi esitellä. Yksi oli varoituskolmio ja kahta muuta en muista. Tiedän nyt kumminkin, missä kyseiset esineet sijaitsevat. 😆

Minulle tuli autonvuokrauksen jälkeen sellainen olo, että pitäkää tunkkinne. Pikkurikollisten tekemät taskuvarkaudet ja sellaiset vielä jotenkin ymmärrän, mutta laajamittaista ulkomaalaisvainoa poliisin taholta on vaikea hyväksyä. Ihmiset ovat Boliviassa hyviä ja ystävällisiä, mutta poliisit ovat läpimätiä. Tämä on täällä aivan yleinen käsitys (lue: tieto), ja pikkuhiljaa minäkin alan uskoa, että näin todellakin on.

Olimme suunnitelleet ukkelin kanssa pientä road trippiä viikonlopuksi, mutta ukkeli ei ole voinut viime päivinä oikein hyvin, joten voi olla, että road trip jää tekemättä. Tärkeintä olisi tietysti saada ukkeli kuntoon; muulla ei ole väliä. Mutta aika näyttää, mitä tuleman pitää.

*****

Lähteitä ja linkkejä Bolivian mennoniittojen elämästä kiinnostuneille:

Englanniksi:
The Mennonites of Bolivia - in pictures
Mennonites? In Bolivia? Mennonites! In Bolivia!
Mennonites in Bolivia (video)

Espanjaksi:
Menonitas. Desconectados del mundo
7 cosas que no sabías sobre los menonitas de Bolivia 
Menonitas Bolivia National Geographic (video)